Hallelujah!

Kiemurainen kuorolaulajan taipaleeni on johtanut taas takaisin alkukotiin, Lahden Bach-kuoroon. Händelin Messiasta harjoittelin kuoron kanssa edellisen kerran 90-luvun lopulla. Ja huh, miten paljon! Kun elokuussa kaivoin nuottikirjan pahvilaatikosta ja lauluselasin sen läpi, teos syttyi heti soimaan. Jonkinlainen yhdistetty älyllis-tunteellis-motorinen muisti palautti kaikki monimutkaiset hohotuskuviot aktiivikäyttöön. Ja tietysti harjoitukset auttoivat: kuoronjohtaja Saara Aittakummun kanssa mikään ei ole mahdotonta.

Saimme puurtaa teoksen kasaan nuorten ja taitavien solistien ja Lahden Nuoren Sinfonian opiskelijasoittajien kanssa. Me kuorolaiset emme totisesti ole mitään nuorisoa, mutta kärsivällinen kapellimestari Esa Heikkilä muistutti soittajiaan ja meitä amatöörikuorolaisia amatööri-sanan alkuperästä: sehän tarkoittaa oikeastaan musiikin rakastajaa. Miten armollista! Välillä tuo rakkaus on intohimoista, poskia kuumottavaa, ylikierroksille virittävää ja välillä enemmän sellaista lempeää, vuosikymmenten tasoittamaa uskollista välittämistä. 

Meille kuorolaisille kapellimestarin viittausten seuraaminen on täyttä työtä, ja konserttijännitys tietysti nostaa vaikeuskerrointa. Epätäydellisyys kolmituntisen esityksen kestäessä on sallittua ja todennäköistä. On tietysti aina niitä – sekä esiintyjien että yleisön joukossa – jotka kuulevat esityksestä vain virheet ja puutteet. Itsekin vanhana täydellisyyden tavoittelijana olen joskus kireänä konserttien alla, mutta se häviää, kun hetki koittaa: mikä onni on olla osana soivaa kokonaisuutta! Oikeastaan ei kannattaisi puhua esittämisestä ollenkaan. Konsertissa vain päästetään musiikki ilmoille, annetaan sen soida ja kertoa.

Ison produktion jälkeen tulee aina tyhjyys. Onneksi sen tietää etukäteen. Sitä voi lieventää ensin kuorolaisten keskeisellä jälkipuinnilla, sitten nukkumisella, vähittäisellä palaamisella arkeen. Oranssivalkoinen, kulmistaan käpristynyt nuottikirja odottaa siirtämistä syrjemmälle. En raatsi ihan vielä, vaan taputtelen sitä aina pianon ohi kulkiessani. Toivottavasti ei tarvitse odottaa viittätoista vuotta ennen seuraavaa kertaa.

Lue: kuvassa marraskuu

Luen romaania, jossa kerrotaan ohimennen ristipistotaulusta. Haluan heti ommella sellaisen, vaikken ole koskaan yrittänyt mitään sentapaistakaan. Luen hartaasta kahvinjuonnista ja menen mittaamaan purut suodattimeen.

Ja toisin päin: kahvin kanssa maistan ohransekaista maalaisleipää ja haluan kirjoittaa siitä, sitkeästä kuoresta erityisesti, koska se antaa hampaille juuri sopivan vastuksen. Illalla kuljen pimeän puiston poikki kuoron ja orkesterin yhteisiin harjoituksiin ja kuulen Händelin soivan salin huopaisessa akustiikassa kaikesta huolimatta taivaallisena. Millaisin sanoin siitä voisi kirjoittaa?

En osaa ottaa kännykällä hyviä valokuvia. Puhelimen kamera ei muka ole tarpeeksi hyvä. Ihan varmasti on, minä en vain viitsi opetella ja keskittyä. Katselen kuitenkin mielelläni valokuvia, varsinkin niitä, joissa on jokin yllätys, punainen pilkku harmaan keskellä. Siis ihailen näkijöitä, valokuvaajia.

Verhotangosta roikkuu lapsen muinoin muotoilema paperimassalokki, kolmiulotteinen linnunkuva. Se näyttää lentävän ulos ikkunasta. Ikkunalaudalla työpöydän takana kököttävät varis ja pingviini. Pöytä täyttyy papereista. Ne vaihtuvat, mutta linnut pysyvät. Lintujen muovaajat ovat aikuisia jo, mutta linnut säilyvät sellaisina kuin ne lapsen käsin tehtyinä olivat, lapsen tarinoina.

Marraskuu on lukuhaastekuukausi: vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Vaikka juuri tähän kuukauteen on osunut paksu pino toisenkinlaista luettavaa, kaunosivut tekevät päivästä valoisan. Kun luen, joudun kierteeseen. Teksti on kuva on maku on sana on ilo. Se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Pyöräillen syksyyn

Tämänvuotinen Ranskan-pyöräily on takanapäin: Canal du Midi, plataanien välistä vilkkuva aurinko, seisahtunut vesi ja aika. Kun on saanut olla viikon irti arjesta ja verkosta, oma paikka syksyn keskellä on helpompi hahmottaa.

Tänään taivas on kirkkaansininen, ikkunan takana lehmus pudottelee lehtiään yksi kerrallaan. Kun syksy tulee, voi tuntea eron ulkoilman ja sisäilman välillä. Kun pimenee alkuillasta, saa sytyttää lampun. Hattu päähän, kaulus kiinni leukaan asti. Pimeä kannustaa kääntymään sisäänpäin ja piirtämään omat rajat entistä selvemmin.

Alkusyksystä Kristina Carlson kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (35/2014) ihmisen reviireistä mm. näin: ”Toisen rajojen kunnioittaminen ei ole koleaa etäisyyttä, vaan hienotunteisuutta ja sitä, että antaa toisellekin mahdollisuuden.” Kun haluaa puolustaa omaa tai jonkun toisen reviiriä, on vaikea löytää sanoja tai varsinkaan oikeaa äänenvoimakkuutta. Jos kerran on kyllästynyt siihen, että kovaäänisintä kuunnellaan, parempi olisi kai kuiskata. Ei kai tarkoitus voi aina pyhittää keinoja, eikä rauhan kaipuuta voi räyhätä megafonin läpi.

Liian monta asiaa yhtä aikaa on liian monta asiaa yhtä aikaa. Yksinkertaistaminen tuo rauhaa. Vähän aikaa sitten valittelin ystävilleni, että olen ilmeisesti muuttumassa mieheksi, koska en enää pysty keskittymään moneen tehtävään samanaikaisesti. Yksinäisistä hetkistä on tullut välttämättömyys. Onko se sulkeutumista vai avautumista?

Olen mieluiten vain yhdessä paikassa kerrallaan, yksin tai yhdessä. Keskityn, vaikka sitten pitämään ohjaustankoa suorassa pyöräpolulla. Viime viikolla päättynellä retkellä sitä auttoivat myös hilpeä seura, ne samaan asiaan keskittyneet toiset ihmiset, ja luita lämmittänyt  ilma. Unohtui, että pitäisi olla samaan aikaan toisaalla ja mieluiten vielä kolmannessa paikassa. Sellaisen jälkeen syyspimeään on entistä parempi asettua.

Älä puhu minulle tiiliskivistä jouluna

Enkä lue! Jouluna tuli loppu suorittamislukemiselle. Ei muuten olisi tullut, mutta kun ei enää pystynyt. Jokainen kirja oli liikaa, vaikka joulun pitäisi olla parasta nurkkiin varattujen tiiliskivien lukemisen aikaa.

Marraskuussa luin kauhean kasan hyviä kirjoja, siis oikeasti hyviä kirjoja ja oikeasti hyvästä syystä. Joulukuussa en jaksanut lukea juuri mitään. Joulunpyhinä makasin sohvalla ja katselin ruotsalaisia: Fannya ja Alexanderia ja Solsidanin pölkkypäitä. Sitten tein jotain muuta hyödytöntä. Uuden vuoden tietämillä velttoilin nojatuolissa ja katselin norjalaisia, vaikken olisi halunnut. Oli Tour de Skin aika.

Nyt on arki taas ja kirjat ovat auenneet. Lukupiiri ehti onneksi kokoontua tällä viikolla ja saatella jäsenensä lempeästi yhteen. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on joutunut odottamaan, mutta se tulee saamaan arvoisensa eli nautiskelevan lukurupeaman. Merete Mazzarella on helpottanut vauhtiin pääsemistä, Jaakko Hintikan tuoretta kirjaa on pakko kurkistella, sillä se kertoo filosofirakkaudesta.

Lukeminen kuuluu rutiineihini, se kuuluu töihini ja vapaa-aikaani, arkeeni ja lepooni. Parin viikon totaalikieltäytyminen taisi tepsiä. Luen taas. En suorita.

Joulu palasina

Kirjoitin muistilapun. Se katosi. Luin joulukorttiosoitteistoa. Se oli vanhentunut. Elin torstaita, mutta olikin keskiviikko. Aikataulut pettävät, tavarat ovat väärissä paikoissa. Tästä meille huudetaan joka lehden sivuilta ja blogeista: älä stressaa, älä hössötä! Täydellistä ja oikeaoppista joulua on niin paljon ympärillä, että neuvoja on joskus vaikea kuunnella.

Kiireisen päivän ilta kotona: järkevä olisi järjestänyt, paketoinut ja siivonnut. Sen sijaan raivasin keittiön pöydälle tilan, sanomalehtipinojen ja joulukorttien viereen, kirkasvalolampun ja joulutähden katveeseen. Iltakahdeksalta aloitetettu työ valmistui ennen kahta yöllä. Mikä oli tulos? Tuhannesta palasta koottu imelä joulukuva.

Joulupalapeli tuli lapsuudenperheeseeni vuonna 1975 rakkaan Amerikan-serkun, Gailin, mukana. Siitä asti olen koonnut sen joka joulu, joskus jopa kahdesti. Se on ikioma joulurituaalini. Tuhat palaa, joista melkein jokaisen paikan tiedän etukäteen. Ensin valmistuu perheenäiti violetissa puvussaan, sitten joulukuusi, lasten sänky tilkkupeittoineen, viimeisenä kirjaimet Twas the night before Christmas.

Toista viikkoa olin tuskaillut terävän niskakivun kanssa. Vajaan kuuden tunnin kenottaminen pöydän ääressä palasia tuijottaen paransi sen. Aamulla purin kuvan taas palasiksi, kauhoin ne sekaisin valmiiksi seuraavaa kertaa varten. Tämä riittää: täydellisen joulun kuva, jonka voi joka vuosi rakentaa uudelleen.

Amatöörit alas lavalta!

On tullut taas esiteltyä paikallisten kirjoittajien tämän vuoden tuotoksia. Ja on tullut laulettua: kuoron kanssa ja itsekseen, harjoitellen. Amatööriyttä on siis ilma sakeanaan.

Musiikkipiireissä kiertää vanha vitsi siitä, miten ammattilaisen ja amatöörin erottaa toisistaan: ammattilaista on joskus vaikea suostutella esiintymään, mutta amatööri ei ymmärrä poistua lavalta. Olisiko kummallakin kuitenkin aikansa ja paikkansa?

Salpausselän kirjailijat ry:llä on tapana kerran vuodessa päästää kirjoittajat ääneen. Kirjaston auditoriossa vuoron saa jokainen, joka on kuluvana vuonna julkaissut jotakin uutta. Kirjoittajayhdistyksen jäsenet ovat monenkirjavaa joukkoa: konkarikirjailijoita, vasta julkaisemaan päässeitä tai pitkän linjan omakustantajia. Uutuuksien illassa heitä ei erotella toisistaan, ei järjestetä rankinglistalle.

Kaikki tietävät, kuinka kovan työn ja monen onnekkaan yhteensattuman tulos on kirjan julkaiseminen ns. oikean kustantamon kautta. Kun käsikirjoitus hyväksytään, työ vasta alkaa. Helpoksi käynyt omakustantaminen (tai palvelukustantaminen, jos halutaan erotella käsitteitä) antaa kaivatun mahdollisuuden jokamiehelle: saat tekstisi kansiin, kunhan huolehdit kuluista. Joskus käy niin, että kansiin päätyy käsikirjoitus, ei hiottu ja moneen kertaan kirjoitettu teksti.

Olen heilutellut kritiikin lippua ties minkä konklaavien kokoontumisissa, julistanut harjoittelemisen ilosanomaa meidän kaunoharrastajien joukoissa. Valmis tuotos tarvitsee kritiikkinsä: kirjaa (ja konserttia) on saatava arvioida ammattimaisesti. Valpas harrastaja myös ymmärtää, että silloin arvioidaan tuotosta eikä persoonaa. Mutta sen kerran kun ollaan koolla yhdistyksen nimissä ja yhteisellä esittelyasialla, jokaista kunnioitetaan.

Maailma on sikäli kummallinen, että ihminen voi oppia uutta, vaikkei kuuluisi todennäköiseen oppijoiden ryhmään. Yllätyksiä sattuu: pusikosta voi astua esiin kelpo kirjailija, keski-ikäinen voi oppia laulutekniikkaa. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu, ellei oppimiselle anna tilaa. Joku hurjapää voisi puhua jopa vapautumisesta.

Tervetuloa, kritiikki! Hyvästi, kyynisyys.

Ympäri Ranskaa ja Päijät-Hämettä

Kesällä voi matkustaa. Jos matkustaa ulkomaille, vaikkapa Ranskaan asti, joutuu helposti lentokoneeseen. Perillä voi onneksi käyttää junaa ja varsinkin polkupyörää. Oskari Jalosen seuran (jota voitaisiin nimittää myös Elävien pyöräilijöiden seuraksi) mukana pyöräilystä tulee itseään suurempaa, kun raastavien mäkietappien ja tasaisempien unikkopeltomaisemien jälkeen istutaan iltaa milloin hotelliksi muunnetussa vanhassa linnoituksessa, milloin provencelaisia herkkuja pursuavan ravintolapöydän ääressä. Ylämäet yhdistävät!

Kuka tietää, missä on Verdon-joen kanjoni? Ennen matkaa tutkin pelokkaana Google Mapsin ns. katunäkymiä tulevan reitin varrelta. Euroopan syvin rotko, niin, ja sinne pitää mennä pyöräilemään – miksi ihmeessä? Kun siellä ollaan, vallitsee kuitenkin se kummallinen maan kamaran tuottama turva: vaikka matalan kiviaidan takana putoaa satojen metrien kallioseinämä, jalat pysyvät lähellä tien pintaa. Aivan toista olisi kurkkia kanjonin pohjalle korkean auton kyydistä.

Kesäkuun alun Provence vaihtuu keskikesäiseen Suomeen ja Päijät-Hämeeseen. Täkäläisten lomapäivien parhaita ovat ne pyörän selässä vietetyt. Kun keskuspaikkana on Lahti, hyviä retkireittejä pitkin pääsee vaikka mihin suuntaan. Jos yhdistetään polkupyörään toinen kesäinen kulkuneuvo, saadaan tulokseksi rengasmatka: Urajärven kautta Heinolaan, sieltä laivalla kotiin. Neljän ja puolen tunnin istuminen sopivasti nuhruisen sisävesilaivan kyydissä on toki puuduttavampaa kuin yhtä pitkä rupeama pyörän päällä, mutta tutut järvinäyt palkitsevat.

Innokkaimpien pyöräilijöiden mielestä Hollolan kirkon lenkki saattaa olla tylsä klisee, mutta suotuisissa tuulioloissa se toimii aina, keväällä lintujen ja näin sydänkesällä piennarkukkien takia. Kahvit kirkonkylän kioskilla, viimeinen pinnistys Messilän mäessä ja voittajan olo kotipihassa.

Pyöräilyelämyksiä voi etsiä sieltä tai täältä. Kun on reippaillut jalkansa veteliksi, saa mieli urheilusankaruutta tulvillaan istahtaa katselemaan lomapäivän huippuviihdettä, Tour de Francea. Muistakaa ensi sunnuntai 14.7. ja nousu Ventoux'n vuorelle. Siitä kirjoitti jo Petrarca.