torstai 1. joulukuuta 2011

Yksi piano vai kymmenen lehmää?

Professori Antti Kariston kirja (Gaudeamus, 2010) on saanut nimensä hurmaavasta tapauksesta, jossa suomalaisen siirtokunnan jäsenet etsiskelivät parempaa elämää uuden mantereen rannikolla sata vuotta sitten. Hengen vai ruumiin ravinto? Mitä hyvinvointi oikeastaan on?

Suurin osa kirjan kirjoituksista on alkujaan ilmestynyt Etelä-Suomen Sanomien kolumneina, muutamat tieteellisemmissä julkaisuissa. Niitä on kuitenkin muokattu kirjaan ja toistensa yhteyteen sopiviksi, ja jaottelu onkin saatu toimimaan mainiosti, kun esimerkiksi yksi kokonaisuus käsittelee vanhuuden tutkimusta ja arkea, toinen Lahtea ja lahtelaisuutta, kolmas taas noin sadan vuoden takaisia asioita.

Hyvinvoinnin ulottuvuuksien – niin sosiaalipolitiikan, ekologian, kulttuurin kuin terveyden edistämisen kannalta – pohtimisesta päästään Lahdessa nytkin kovin ajankohtaisten kaupungin kehittämisnäkyjen pariin. Kun peruslahtelaista ihmetyttää jostakin ylhäältä annettu ja Karisman kaltaisena metsään menemisenä todentuva kaupunkisuunnittelu, on lohdullista lukea Kariston sanoja kaupunkilaisuudesta ja kaupunkimaisuudesta:

Kaupunki jossa asutaan yhdessä paikassa, tehdään työtä toisessa, käydään kaupassa kolmannessa, vietetään vapaa-aikaa neljännessä ja vieraille näytetään viidettä paikkaa, on jäänyt ajastaan jälkeen.”

"Ellei kaupungilla ole kulttuuritahtoa, ei sillä ole kaupunkiuskottavuuttakaan."

On tarpeen määritellä myös se, mitä on kulttuuri ja erityisesti kaupunkikulttuuri: kulttuuri on muutakin kuin kaunotaiteita – se on arkiviihtyvyyttä ja joskus myös juhlaa. On siis syytä riisua kulttuuri sille joskus puetusta turhan tärkeilevästä univormusta.

Sosiaaligerontologian professorina Karisto valottaa myös vanhustutkimuksen kuvioita – vai miten pitäisikään nimittää vanhaa ihmistä: vanhukseksi, senioriksi vai ikääntyväksi? Emme kai tahdo lukea Heminwayn kirjaa ”Ikäihminen ja meri”? Vanhuus ei suinkaan ole vain jotakin kielteistä, vaan myös kokemusta ja viisautta, eikä tuon "v-sanan" lausumista pitäisi pelätä. On myös kiinnostavaa lukea Espanjan aurinkorannikon suomalaiseläkeläisistä tehdyn tutkimuksen (Satumaa, 2008) iloisen omintakeisista tutkimusmenetelmistä.

Kirjassa kommentoidaan monia arjen pikku ilmiöitä: nykyisten asiakaspalvelijoiden epäloogista sinuttelu-teitittely -kulttuuria, ikiaikaista kesämökkeilyä, vanhaan ja uuteen pukeutumista, urheiluseurojen nimenmuutosvillitystä, 1960-luvun lahtelaiskoululaisten vetelehtimistapoja ja musiikinkuuntelutottumuksia.

Luku osaajista sisältää hykerryttäviä kohtia:

Osaajien edessä poliittisen päättäjätkin ovat polvillaan. Osaajia on houkuteltava ja lepyteltävä. Osaajien toivotaan tulevan oikorataa pitkin ja heidän pelätään kiertävän kaukaa sellaisen kunnan, jossa ei ole golfkenttää.”

...osaajat ovat arvonlisäyksen alkemisteja, joiden osaaminen on abstraktia, ei vahingossakaan kouriintuntuvaa ja konkreettista. Osaaja ei ole kätevä käsistään vaan hyvä suustaan.”

Erikseen ovat vielä ne, joita kutsutaan – tai jotka kehtaavat kutsua itseään – huippuosaajiksi. He ovat erkaantuneet tavallisesta arjesta tavallisen kielen tavoittamattomiin.

Muuan muassa näin kirjoitti teoksesta esseisti Antti Nylén Helsingin Sanomissa:

"Uusi laji vaihtelee pakinasta, muistelmasta ja anekdootista artikkeliin ja esseeseen. Parhaista analyyseista tulee mieleen jonkun Roland Barthesin kriittinen ja valpas mutta otteeltaan persoonallinen lyhytasiaproosa."

"Professorilla on hyvä maku: hän hallitsee sekä älynsä että ilmaisunsa.
Kirja on huolellisesti rakennettu. Tekstit tulevat juttuun keskenään. Samat tausta-aiheet, ennen kaikkea Lahden kaupunki, toistuvat rytmikkäästi."


Yleisuteliaan tiedemiehen kirjoituskokoelma Yksi piano vai kymmenen lehmää? on virkistävää luettavaa yleisuteliaalle maallikolle. Kun tieteentekijä on kiinnostunut monenmuotoisesta elämästä ympärillään, tuloksena on hauskaa, ymmärrettävää ja samaan aikaan vankasta tutkijataustasta kertovaa proosaa.

torstai 10. marraskuuta 2011

Lukupäiväkirja sekaisin

Voihan repsahdus! En tiedä johtuuko luettujen kirjojen vähyydestä, alkusyksyn kiireisistä kirjoitustöistä vai yleisestä saamattomuudesta, etten ole pysynyt laskuissa luettujen kirjojen luettelossa. Edellisestä päivityksestä unohdin ainakin Juhan Itkosen kirjan Seitsemäntoista, jossa kirjailijanalku ja pari muuta identiteetiltään hämärtyvää hahmoa seikkailevat takavuosien Hämeenlinnassa.

Tätä tuoreempia listalla ovat:

Jonathan Franzen: Vapaus. Soljuva superjärkäle, jonka amerikkalaisen perhe-elämän kuvaus upposi ainakin meikäläiseen suomalaismieleen.
Laura Honkasalo: Eropaperit. Elävässä lukupiirissämme ruodittu katkerahko ja lapsen kurjuuden näyttävä avioerotilitys.
Timo Sandberg: Kalmankokko. Paikallista voimaa ESS:n verkkolukupiiriin! Kirjailija itse on mukana keskustelemassa Lahteen sijoittuvasta rikosromaanistaan, jossa komisario Heittola esiintyy jo kuudetta kertaa. Osoite: http://blogit.ess.fi/lukupiiri/

Nyt on kesken ainakin kirjaa - ja laveammin määriteltynä melkein kymmenen. Kirjamessujen kaaoksesta tarttui taas mukaan jotakin, samoin iki-ihanasta Sysmän kirjakaupasta, ystävän kotivarastosta ja Liipolan kirjastosta.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Kesällähän pitäisi lukea!

Kesän ja alkusyksyn lukemiseni ja samalla niistä raportoiminen on jäänyt surkean niukaksi. Kesäkuun lopulla uhosin, mitä kaikkea vielä lukisin ennen syksyn työkiireitä. Kiireet osuivat kumma kyllä heinäkuullekin, joten lista jäi lyhyeksi. Lupaamani klassikkojärkäleen läpi kahlaaminen ja kesän pakollinen dekkarikiintiön täyttäminen sentään toteutuivat.

Tässä loppukesän ja alkusyksyn luettuja:

P.D. James: Yksityispotilas. Iki-ihana Dalgliesh seikkailee hienostosairaalassa.

Fjodor Dostojevski: Idiootti. Että osaakin olla ajankohtainen eli ajaton eli ikuinen!

Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Verkkolukupiiriä varten uudelleen luettu monipolvinen Tarina.

Hannu Väisänen: Vanikan palat. Kertaukseksi luettu myös verkkolukupiirin takia, valoisat kuvat aika kamalasta lapsuudesta kestivät hyvin toisenkin lukukerran.

Jari Tervo: Layla. Taas verkkolukupiiri ja vaihteeksi ihka tuore kirja, joka asiavirhekohusta huolimatta herättää vahvoja kammotusväristyksiä.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Onneksi tämäkin piti kerrata, nyt elävää lukupiiriä varten. Valoisin Auster-idolini kirja, jonka olen lukenut.

Nolointa on, etten ole edes varma, oliko tässä kaikki.

Toivotan vilkasta lukusyksyä itselleni ja kaikille muille!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Kokouksen kesäkuu

Kesäkuun lukemisiani ohjasi Lahden kansainvälinen kirjailijakokous. Pohdittavaa ja luettavaa jäi koko loppukesäksi. Alkukuusta sentään ehdin lukaista ihailemani Austerin teoksen.

Paul Auster: New York -trilogia (Lasikaupunki. Aaveita. Lukittu huone.) Kun vannoutunut fani lukee tämän peruskirjan vasta nyt, on toisaalta nolo olo mutta päällimmäisenä on tietenkin ilo: näin se kirjoitti jo silloin ja tätä samaa se kirjoittaa yhä ja se on hyvä se.
Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Messilän-kävijä, saksalainen filosofi, kirjoittaa ihanasta suomalaisesta vaimostaan ja suomalaisista kummallisuuksista keveästi, toki kliseitä mukana kuljettaen, mutta silti jotain uutta löytäen.
Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Kirjailijakokouksessa aktiivisesti mukana olleen Desain synkkä kertomus tyttölasten kohtalosta Intiassa. Kamala sisältö painaa tässä tarinan kuljetusta enemmän.
Eleanor Catton: Harjoitukset. Myös Messilässä käyneen nuoren (s. 1985) uusiseelantilaisen kirjailijan ihmeellisesti polveileva, sisäkkäisten näyttämökuvien kertomus koululaisista, opiskelijoista, opettajista ja hyväksikäytöstä.
Annelies Verbeke: Nuku! Belgialainen kirjailijakokouksen vieras vie mukanaan unettomien ihmisten sekavaan ja armottomaan maailmaan ja tekee sen vieläpä hauskasti.
Olli Jalonen: Poikakirja. Tätä on kehuttu ja syytä onkin. Miten Jalonen voikaan kuvata 60-luvun koulupojan olemista niin, että mikään siitä ei tunnu epäaidolta, vaan välillä hymyilyttää ja useammin riipaisee syvältä sisuksista.

Palaan kirjailijakokouksen tunnelmiin vielä myöhemmin. Hyvää lukuheinäkuuta!

torstai 9. kesäkuuta 2011

Vaatimatonta lueskelua

Ne oikeat kevätkuukaudet, huhtikuu ja toukokuu, jäivät kovin vaatimattomiksi lukukuukausiksi. Noiden kahden kuukauden aikana ehdin yhteensä lukea vähemmän kuin aiemmin tänä vuonna yhdessä kuukaudessa. Helmiä tuli sentään mukaan:

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Taas kumarran Savukeitaan puoleen, koska siellä kustannetaan parhaita esseekokoelmia. Hyvin voi kirjoittaa vaikka jääkiekosta.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
. Sydämeenkäyvää tiivistämistä, jota harmikseni ja hämmästyksekseni ei ole ESS:n lukupiirissä juuri kommentoitu.

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Ihanaa kirjeromaanin lämpöä sodanjälkeiseltä Guernseyn saarelta, tämäkin ESS:n lukupiirissä.

Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Elävässä lukupiirissä eteen tullut merkillinen venäläinen hyönteisscifi, joka ei antanut helppoa lukuelämystä, mutta hykerrytti silti.

Don DeLillo: Esittäjä. Päätin aloittaa DeLillo-sivistyksen keräämisen tästä pienestä kirjasta, joka näytti yhden ihmisen päänsisäisen surun häkellyttävästi ruumiillisena.

Meritta Koivisto: Poissa. Ihka uusi romaani entisten lastenkotilasten synkästä salaisuudesta ja ankeasta menneisyydestä. Oli ilo haastatella tekijää Keravan kirjastolla!


Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja. Edellisen kirjoittajan ensimmäinen teos muutaman vuoden takaa. Suomalainen on sijoittanut kirjansa takavuosien Englantiin, missä tavalliselta vaikuttava mies hurmaa joukoittain tavallisia naisia.


Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä. Kulttuuriälyköt saavat kyytiä Hännikäisen suorasanaisissa esseissä. Näin terävää kirjoittamista on pakko ihailla, vaikkei kirjoittajan kanssa samaa mieltä olisikaan. Taas, Savukeidas!

Kesä on kuuma ja monta kirjaa on kesken. Myös monta työtä on kesken. Kesäkuukaudet sujukoot ilman lukupaineita! Silkka ilo saa riittää.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Haastattelua Keravalla

Kuka käy kirjallisuusistunnoissa? Ketä kiinnostaa juuri julkaistu suomalainen kirja? Olemmeko me keski-ikäiset naiset, tuo kirjallisuuden kuluttajien vähätelty ydinjoukko, kaikkien edes vähän kulttuuria sivuavien yleisötilaisuuksien pelastus?

Parisen viikkoa sitten minulla oli ilo tutustua Keravan kauniiseen ja toimivan tuntuiseen kirjastoon. Samalla sain haastatella kahta Avain-kustantamon kirjailijaa, Meritta Koivistoa ja Heikki Saurea. Koiviston samana päivänä painosta tullut Poissa on kiinnostava ja kauhistuksen väristyksiäkin nostattava romaani entisten lastenkotilasten yhteisestä salaisuudesta ja aikuisuuden mukanaan tuomista kiemuroista. Heikki Sauren kirjoittama teos Matka yli ymmärryksen, joka kertoo lahtelaisen ystävämme, suomentaja-toimittaja Anuirmeli Sallamo-Lavin yliluonnollisista kokemuksista, ilmestyi jo talvella ja on siitä lähtien ollut monenlaisen huomion ja kiinnostuksen kohteena.

Keravan kirjastolle oli kertynyt mukavankokoinen joukko kirjojen ystäviä. Kuten usein tämänkaltaisissa tilaisuuksissa, enemmistö yleisöstä oli naisia, enimmäkseen keski-ikäisiä ja vanhempiakin. Ovensuussa pistäytyi myös muita: koululaisia, nuoria aikuisia, kahvin ja pullan paikalle houkuttelemia ohikulkijoita. Kun ovi on auki, mukaan on helppo tulla - vaikka vain pieneksi hetkeksi. Koskaan ei voi tietää, mikä on se silmänräpäys, jolloin kiinnostus kirjaan tai sen kirjoittajaan syttyy.

Ikkunoiden ulkopuolella hohtaneen vastaherätetyn vihreyden innostamat kuulijat kyselivät kummaltakin kirjailijalta viisaita, osin kerrassaan filosofisia kysymyksiä. Siis: keski-ikäiset naiset ovat korvaamaton luonnonvara, joka pitää toisten järjestämiä kulttuuritapahtumia käynnissä ja samalla tuo niihin omaa sisältöään. Tällaiset tilaisuudet ovat vastavuoroisuudessaan korvaamattomia myös kirjailijalle. Keravallakin yleisön kysymykset johtivat ihan oikeaan keskusteluun: Miten kirjoittaa itselle todella tärkeistä asioista? Miten tiettyyn aiheeseen syventyminen ja siitä kirjan kirjoittaminen muuttaa kirjoittajan suhtautumista maailmaan?

Onnistuneen tilaisuuden jälkeen kyseleminen ei lopu, vaan jatkuu muissa muodoissa, toisten seurassa, toisenlaisina hetkinä. Kiitos Keravan kirjaston väelle mukavasta illasta!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Kaunoinen maaliskuu

Maaliskuun lukulista näyttää kovin kaunokirjalliselta:

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Luimme lukupiirissä tämän nuortenkirjaksi luokitellun, asperger-pojan maailmaa havainnoinnollisesti kuvaavan surullisenhauskan tarinan. 
Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Tutusti pisteliäs teksti vie lopulta yllättävänkin synkkään maailmaan, joka on nyt Helsingin kaupunginteatterissa siirretty myös lavalle.
W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Maansa jättäneiden ihmisten tarinoista välittyy ihmeellinen viisaus ja kaiho.
Ian McEwan: Polte. Fysiikan nobelistin törppöily sekä yksityiselämässä että tiedemaailmassa tuottaa hilpeitäkin lukuelämyksiä, vaikka tästä oltiin ESS:n lukupiiriblogissa kovasti toistakin mieltä.  
Joel Haahtela: Elena. Aloitin Haahtela-vajeeni täyttämisen tästä pienestä, kirkkaasta kirjasta, jonka ajattomuus ja paikattomuus välillä melkein häiritsivät, mutta lopun käänne teki kaiken ymmärrettäväksi.
Joel Haahtela: Perhoskerääjä. Tarina - ja osin tyylikin - toi hämmentävästi mieleen juuri lukemani Sebaldin kirjan.
Hannu Väisänen: Apupata. Aiemmin kolumneina julkaistujen pikku tekstien väisäsmäinen kuvaamisen ilo ja havaintojen tarkkuus pelasti pari kiireisen päivän väsynyttä iltaa.
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja. Keski-ikäinen suomalaismies haikailee entisen, sittemmin terroristiksi ajautuneen, saksalaisen tyttöystävänsä perään filosofis-esteettisessä romaanissa.

Huhtikuusta taitaa tulla julmempi lukukuukausi, koska työt uhkaavat kasautua. Ensimmäisenä toiveena olisi nyt kuitenkin kevät!

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Yhdistys nyt!

Otsikko on kömpelö mukaelma muinaisesta Pahkasian elokuvaotsikkovitsikimarasta, jossa oli mukana kirjastonhoitajan painajaiseksi mainittu elokuva Ilmestys, kirja, nyt!

Kevättalvi on kaikkien yhdistysaktiivien riemujuhlaa. On vuosikokouksia, joita varten laaditaan kaikenlaisia kertomuksia ja kirjallisia aikomuksia. Jäsenistöön valetaan innostusta. Samaan aikaan pitäisi haalia yhdistykselle varoja edes noista innostuneen jäsenistön maksuista. (Tule mukaan ja maksa!) Apuraha-anomuksia on lähetelty sinne tänne, hurskain toivein ja vilpittömin mielin. Kun on kerran yhdistytty, niin ollaan yhdistetyllä asialla.

Olen ollut tai olen yhä jäsenenä laulamisyhdistyksissä ja kirjoittamisyhdistyksissä ja lastensuojelemisyhdistyksissä ja koululaisten vanhempanaolemisyhdistyksissä ja kaupunkikulttuurin edistämisyhdistyksissä ja orkesterin tukemisyhdistyksissä ja opiskelemisyhdistyksissä ja mitä niitä mahtaa ollakaan. On hauskaa olla enemmän tai vähemmän kiihkeästi yhdistetyllä asialla. Hauskinta se on silloin, kun rahan keruu tai kerjuu ei ole yhdistetyistä tehtävistä se päällimmäinen.

Tänäänkin ovat mappien lukot naksuneet ja tietokoneen kirjastossa asiakirjat sujahdelleet kansioihin. Kiihkeys ei paljon auta, kun rekisteröidysti yhdistetyn asian viralliset paperit on saatava oikeaan järjestykseen. Kas, vähän keskittymistä ja hyvä rei'ittäjä, siinä on parempi apu aatteen palon hetkeksi unohtamaan joutuvalle kirjurille!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Helmikuun luetut

Lyhyt helmikuu ehti jo kadota alta, mutta tässä on lupaamani luettelo kuukauden luetuista:

Siri Hustvedt: Lumous. Ennen isoja Hustvedtin romaaneja kirjoitettu, mutta niiden jälkeen suomennettu nuoren naisen tunteikas ja lämminhenkinen tempoilu pikkukaupungin kesässä.
Kerttu-Kaarina Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset. Lukupiiri vei taas kerran sellaisen kirjan ääreen, johon muuten en olisi tullut tarttuneeksi, ja päästi kiinnostavalle aikamatkalle 60-luvun lopun Lahteen.
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Verkkolukupiiri puolestaan toi tämän kauheista asioista kauniisti kirjoitetun ja koskettavan kirjan (onneksi) toista kertaa luettavakseni.
Jukka Tervo: Kevät räjähti käsiin. Kirjamessuilla tapaamani musiikkiterapeutin, runoilijan ja muusikon kirjoittama lyhytproosa tuo kurjat, surkuhupaisat ja pysähdyttävät nuorten tarinat esiin miljoona kertaa paremmin kuin tuhat sivua komiteamietintöjä tai poliitikkojen hurskaita sanoja.
Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Heikki kertoo Anuirmeli Sallamo-Lavin elämän ihmeellisistä yliuonnollisuuksista niin luonnollisesti, että maallikko tempautuu mukaan ja kuulee kertojan äänen korvissaan.
Kaisa Neimala - Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Kirja esittää mukavan pikakertauksen tutuista, eri tavoin sykädyttävistä kirjoista ja tarjoaa samalla monta hyvää uutta lukuvinkkiä.
Michael Frayn: Päistikkaa. Brittihuumorin eteenpäin potkima kohellus vie vanhan maalaustaiteen metsästyksen sellaisiin mittoihin, että siellä täällä on pakko nauraa ääneen.

Heikki Sauren kirjasta riittäisi puhetta pitempääkin. Olen vankasti sitä mieltä, että paikallisten kirjakauppojen olisi syytä tuoda kirja näkyville: lahtelainen kertoo kiinnostavasti lahtelaisen kokemista jännittävistä asioista. Kirjaa ei silti näy kaikkien kauppojemme hyllyssä, syyksi on kerrottu "ketjuohjaus" tai "liian pieni kustantaja". Noloa, sanoisin.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kotona kirjamessuilla

Viikonloppu vierähti Sibeliustalolla kotoisen lahtelaisilla kirjamessuilla. Tuttuja ihmisiä, kiinnostavia kirjoja, haastatteluja. Omiin tehtäviin haastattelijana ja verkkolukupiirin esittelijänä tuli keskityttyä niin täysipainoisesti, että monta sinänsä kiinnostavaa keskustelua jäi kuulematta. Sen sijaan vastaantulijoiden kanssa tuli jaariteltua pitkiä toveja. Aurinko tunki sisään isoista ikkunoista ja sai melkein unohtamaan ulkona vallinneen hyisen ilmanalan.

Lauantaina sain jututtaa oululaista Jukka Tervoa, joka on juuri julkaissut kirjan verran lyhytproosaa: Kevät räjähti käsiin. Vaikka kirjan tarinat ovat fiktiota, ne pohjautuvat Tervon kolmenkymmenen vuoden kokemukseen nuorten musiikkiterapeuttina. Tarinoiden tunnelmat vaihtelevat surkuhupaisasta traagiseen, useimmiten ollaan nuoren nahoissa, joissakin jutuissa myös terapeutin asemassa. Tervo tosiaan tietää, mistä kirjoittaa, mutta antaa silti kielen virrata – onhan hän myös runojen ja musiikin tekijä - eikä jää rypemään kauheuksiin. Tämän kirjan voisi säätää pakolliseksi luettavaksi jokaiselle nuorten kanssa tekemisissä olevalle. Tarinoiden kautta ongelmat tulevat huomattavasti koskettavammin konkretisoiduiksi kuin saarnaamalla tai byrokratian kielelle kääntämällä.

Sunnuntaiaamuna minulla oli ilo haastatella emerituspiispa Juha Pihkalaa ja tähtitieteen professori Esko Valtaojaa. Heidän jälkimmäinen keskustelukirjansa, Tiedän uskovani, uskon tietäväni, oli keskustelun lähtökohtana. Nuo oppineet, sivistyneet ja huumorintajuiset miehet ehtivät lyhyen puolituntisen aikana tarjota kuulijoille välähdyksiä monipuolisesta keskinäisestä keskustelustaan. Kirkonmies ja agnostikko näyttävät, että erimielisistä lähtökohdista voidaan pyrkiä samaan päämäärään: ymmärryksen lisääntymiseen ja suvaitsevaisuuteen. Vuoropuhelu – jota ei siis tarvitse käydä huutamalla – on mahdollinen myös erilaisten maailmankatsomusten kesken.

Antoisan viikonlopun tuliaisina kotiin kulkeutui taas muutama teos: Hännikäisen ja Melenderin esseet, Meriluodon päiväkirja, hurmaavan Liana Kaarinan juuri julkaistu kirja. Optimisti kuvittelee, että ehtii noiden kimppuun pian, vaikka muutama tosi kiinnostava kirja on vielä kesken. Matka yli ymmärryksen eli Heikki Sauren kirjoittama kirja Anuirmeli Sallamo-Lavista on saatava äkkiä loppuun!

Ja ESS:n verkkolukupiiri on myös käynnistymässä mukavasti. Lapsuuden lukukokemuksia on jo muutama lukija innostunut muistelemaan. Verkkolukupiirihän löytyy Etelä-Suomen Sanomien sivuilta (joko www.ess.fi -etusivun kautta ja oikeanpuoleisesta palkista blogien alta Lukupiiri-kohtaa klikkaamalla tai suoraan osoitteesta http://blogit.ess.fi/lukupiiri/). Ensimmäisenä kuukauden kirjana on Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta muistakin aiheista keskustellaan, toivottavasti oikein vilkkaasti!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Tuli luetuksi

Seurailen nyt Verkkomaisterin (ja muutamien muidenkin) jälkiä. Hän listaa omassa blogissaan kirjat, jotka on lukenut, ja esitykset, jotka on nähnyt. Pakko matkia!

Tästä lähin päivitän lukemisluetteloani noin kerran kuussa. Jokaista kirjaa kommentoin enintään yhdellä virkkeellä. Tammikuussa lukemiselle järjestyi harvinaisen paljon aikaa. Pelkäänpä, että vuoden mittaan luettua ei kerry samassa tahdissa.

Chimananda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Huimat historian vaiheet pysähdyttävät, kun ne on verhottu kauniiseen ihmiskertomukseen.

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina. Puistattava tarina ei vaadi monisanaisuutta iskeäkseen suoraan sisuksiin.

Riikka Pulkkinen: Totta. Tietoisesti ja huolellisesti rakennettu tarina, jonka kielestä rohkenen olla eri mieltä kuin enemmistö arvostelijoista.

Paul Auster: Näkymätön. Ilmeinen austermaisuus ei tunnu entisen toistolta, kun juttu on tarpeeksi ovela.

Heikki Saure: Zen ja kirjapainon siirtämisen taito. Otteita J. K. Ihalaisen elämästä. No johan pomppas: lähes uskomattomat elämänvaiheet on kasattu ennakkoluulottomaan muotoon.

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala. Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta. Viisaat miehet onnistuvat keskustelemaan rakentavasti.

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä. Viisaat miehet jatkavat suvaitsevaisuutta edistävää keskusteluaan.

Johanna Matero, Ritva Hapuli, Nina Koskivaara (toim.): Lukupiirikirja. Entisten ja nykyisten lukupiirien kokemukset rikastuttavat meitä täkäläisiä piiriläisiä.

Bernhard Schlink: Lukija. Lukemisesta kertovan kirjan ei tarvitse olla tyhjää haahuilua.


Nyt on pari kirjaa kesken ja paksu pino odottamassa, onneksi.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Keskustanäkyjä

Vesijärvellä tuuli tänään. Sen huomasi, kun hiihti Ruoriniemestä takaisin satamaan päin. Tietysti ennen viimeistä keskustataivalta piti käydä kahvilla. Ihminen on ansainnut kakkukahvit, kun on hiihtänyt kaksi pientä lenkkiä ensimmäisen kerran muutaman vuoden tauon jälkeen. Niin kuin muuan ystäväni viime viikonloppuna oivalsi: jotkut puhuvat hiihtokilometreistä, mutta tällaiselle harvemmin harrastavalle riittää, kun puhuu metreistä. Entinen Suomen Chicago, The Windy City.

Linja-autoasemalta aukeaa näky(mä) järvelle. Tänä talvena Paasikivenaukiolta asti pääsee rannan suuntaan sukset jalassa. Väkeä tulee vastaan sauvojen, koirien ja lastenrattaiden kanssa. Rannan kahvila pursuaa niiskuttavia ja punaposkisia kävijöitä. Vain varttitunnin kävelyn päässä on tori, jota myös kaupunkimme ytimeksi sanotaan, sunnuntaihiljaisena. Lahti, The White City.

Paikalliset keskustanäkijät maalailevat meille kuvia tunnelmallisista kivijalkakaupoista ja luksusravintoloista. Kuka niitä haluaisi vastustaa? Ei tietenkään kukaan eloisaa ja yksilöllisesti palvelevaa kaupunkikeskustaa toivova, ei varsinkaan jos vielä sattuu asumaan ydinkeskustassa. Kivijalkakauppiaan kokemus kertoo vain niin kovin karuin sanoin: hinta ratkaisee. Kuka lahtelainen haluaisi ostaa vaikkapa kirjan, jos se maksaa kivijalkaidyllistä ostettuna kaksi euroa enemmän kuin persoonattomaksi moititussa ketjukaupassa tai suurmarketissa? Suuria asiakasvirtoja ei ikävä kyllä ohjailla design- tai edes söpöyskertoimilla. Lahti, entinen Business City.

Pienen ja suuren on hankala kohdata. Käytännöstä teoriaan on pitkä matka. Näyistä tulee visioita, suunnitelmista strategioita, toimialoista klustereita. Monta monimutkaista ja monitulkintaista sanaa kirjoitetaan peräkkäin. Jotta kaikesta tuosta saisi tolkkua, voi mennä ulos kävelemään ja jäsentämään ajatuksiaan. Ensin voi seistä keskellä toria ja katsoa jokaiseen ilmansuuntaan, ylöskin, koska siellä on taivas. Sitten voi kiivetä kaupungintalon juurelle ja vilkuttaa kirkolle vastapäätä. Tai sitten voi – ilman suksiakin – marssia linja-autoaseman ohi suoraan rantaan ja toivoa, että aurinko ei olisi vielä ehtinyt laskea.

Joka puolella näkyy metsää. Se on tämä meidän Lahti, The Green City. Paitsi että se kirjoitetaan GreenCity. Ja se on kehittämisohjelma eikä mikään kaupunki.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Suomalaisen olemisen sietämätön paino

Iloista uutta vuotta! Lapsellisen tyytyväistä tammikuuta!

Kaiken maailman uuden vuoden lupauksia annetaan, juu, mutta ei nyt tässä, ei.

Jonkinlaista myönteisyyden sanomaa voisi kuitenkin (yrittää) levittää. Kuka osaisi määritellä eron kriittisyyden ja kyynisyyden välillä? Miten vilpittömälle innostukselle ja pyyteettömälle kannustukselle voisi raivata tilaa? Voisiko keskustelu – varsinkin verkossa – olla muutakin kuin sättimistä?

Marmattamiselle löytyy aihetta loputtomiin, siis tosiaan oikeaakin aihetta. Kuka kuuntelee? Kuka jaksaa kuunnella aloittamatta itse omaa marmattamistaan? Huono on se, joka ei pärjää keskinäisessä valituskilpailussa.

Astuin tänään linja-autoon. Siellä istui noin seitsemän ihmistä, jotka kaikki näyttivät joko vihaisilta tai elämäänsä lopen kyllästyneiltä. Ehkä he olivat vain pukeutuneet suomalaisuuden naamioon. Tyhmä on se, joka hymyilee.

Naiivin tammikuun kunniaksi esitän lisää hyvän toivotuksia ja liitän tähän linkin hyvään kirjoitukseen:
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Keskustelun+eriytyvät+maailmat/

Yhtään hymiötä en tähän kyllä kirjoita!