Joulu palasina

Kirjoitin muistilapun. Se katosi. Luin joulukorttiosoitteistoa. Se oli vanhentunut. Elin torstaita, mutta olikin keskiviikko. Aikataulut pettävät, tavarat ovat väärissä paikoissa. Tästä meille huudetaan joka lehden sivuilta ja blogeista: älä stressaa, älä hössötä! Täydellistä ja oikeaoppista joulua on niin paljon ympärillä, että neuvoja on joskus vaikea kuunnella.

Kiireisen päivän ilta kotona: järkevä olisi järjestänyt, paketoinut ja siivonnut. Sen sijaan raivasin keittiön pöydälle tilan, sanomalehtipinojen ja joulukorttien viereen, kirkasvalolampun ja joulutähden katveeseen. Iltakahdeksalta aloitetettu työ valmistui ennen kahta yöllä. Mikä oli tulos? Tuhannesta palasta koottu imelä joulukuva.

Joulupalapeli tuli lapsuudenperheeseeni vuonna 1975 rakkaan Amerikan-serkun, Gailin, mukana. Siitä asti olen koonnut sen joka joulu, joskus jopa kahdesti. Se on ikioma joulurituaalini. Tuhat palaa, joista melkein jokaisen paikan tiedän etukäteen. Ensin valmistuu perheenäiti violetissa puvussaan, sitten joulukuusi, lasten sänky tilkkupeittoineen, viimeisenä kirjaimet Twas the night before Christmas.

Toista viikkoa olin tuskaillut terävän niskakivun kanssa. Vajaan kuuden tunnin kenottaminen pöydän ääressä palasia tuijottaen paransi sen. Aamulla purin kuvan taas palasiksi, kauhoin ne sekaisin valmiiksi seuraavaa kertaa varten. Tämä riittää: täydellisen joulun kuva, jonka voi joka vuosi rakentaa uudelleen.

Amatöörit alas lavalta!

On tullut taas esiteltyä paikallisten kirjoittajien tämän vuoden tuotoksia. Ja on tullut laulettua: kuoron kanssa ja itsekseen, harjoitellen. Amatööriyttä on siis ilma sakeanaan.

Musiikkipiireissä kiertää vanha vitsi siitä, miten ammattilaisen ja amatöörin erottaa toisistaan: ammattilaista on joskus vaikea suostutella esiintymään, mutta amatööri ei ymmärrä poistua lavalta. Olisiko kummallakin kuitenkin aikansa ja paikkansa?

Salpausselän kirjailijat ry:llä on tapana kerran vuodessa päästää kirjoittajat ääneen. Kirjaston auditoriossa vuoron saa jokainen, joka on kuluvana vuonna julkaissut jotakin uutta. Kirjoittajayhdistyksen jäsenet ovat monenkirjavaa joukkoa: konkarikirjailijoita, vasta julkaisemaan päässeitä tai pitkän linjan omakustantajia. Uutuuksien illassa heitä ei erotella toisistaan, ei järjestetä rankinglistalle.

Kaikki tietävät, kuinka kovan työn ja monen onnekkaan yhteensattuman tulos on kirjan julkaiseminen ns. oikean kustantamon kautta. Kun käsikirjoitus hyväksytään, työ vasta alkaa. Helpoksi käynyt omakustantaminen (tai palvelukustantaminen, jos halutaan erotella käsitteitä) antaa kaivatun mahdollisuuden jokamiehelle: saat tekstisi kansiin, kunhan huolehdit kuluista. Joskus käy niin, että kansiin päätyy käsikirjoitus, ei hiottu ja moneen kertaan kirjoitettu teksti.

Olen heilutellut kritiikin lippua ties minkä konklaavien kokoontumisissa, julistanut harjoittelemisen ilosanomaa meidän kaunoharrastajien joukoissa. Valmis tuotos tarvitsee kritiikkinsä: kirjaa (ja konserttia) on saatava arvioida ammattimaisesti. Valpas harrastaja myös ymmärtää, että silloin arvioidaan tuotosta eikä persoonaa. Mutta sen kerran kun ollaan koolla yhdistyksen nimissä ja yhteisellä esittelyasialla, jokaista kunnioitetaan.

Maailma on sikäli kummallinen, että ihminen voi oppia uutta, vaikkei kuuluisi todennäköiseen oppijoiden ryhmään. Yllätyksiä sattuu: pusikosta voi astua esiin kelpo kirjailija, keski-ikäinen voi oppia laulutekniikkaa. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu, ellei oppimiselle anna tilaa. Joku hurjapää voisi puhua jopa vapautumisesta.

Tervetuloa, kritiikki! Hyvästi, kyynisyys.