Hallelujah!

Kiemurainen kuorolaulajan taipaleeni on johtanut taas takaisin alkukotiin, Lahden Bach-kuoroon. Händelin Messiasta harjoittelin kuoron kanssa edellisen kerran 90-luvun lopulla. Ja huh, miten paljon! Kun elokuussa kaivoin nuottikirjan pahvilaatikosta ja lauluselasin sen läpi, teos syttyi heti soimaan. Jonkinlainen yhdistetty älyllis-tunteellis-motorinen muisti palautti kaikki monimutkaiset hohotuskuviot aktiivikäyttöön. Ja tietysti harjoitukset auttoivat: kuoronjohtaja Saara Aittakummun kanssa mikään ei ole mahdotonta.

Saimme puurtaa teoksen kasaan nuorten ja taitavien solistien ja Lahden Nuoren Sinfonian opiskelijasoittajien kanssa. Me kuorolaiset emme totisesti ole mitään nuorisoa, mutta kärsivällinen kapellimestari Esa Heikkilä muistutti soittajiaan ja meitä amatöörikuorolaisia amatööri-sanan alkuperästä: sehän tarkoittaa oikeastaan musiikin rakastajaa. Miten armollista! Välillä tuo rakkaus on intohimoista, poskia kuumottavaa, ylikierroksille virittävää ja välillä enemmän sellaista lempeää, vuosikymmenten tasoittamaa uskollista välittämistä. 

Meille kuorolaisille kapellimestarin viittausten seuraaminen on täyttä työtä, ja konserttijännitys tietysti nostaa vaikeuskerrointa. Epätäydellisyys kolmituntisen esityksen kestäessä on sallittua ja todennäköistä. On tietysti aina niitä – sekä esiintyjien että yleisön joukossa – jotka kuulevat esityksestä vain virheet ja puutteet. Itsekin vanhana täydellisyyden tavoittelijana olen joskus kireänä konserttien alla, mutta se häviää, kun hetki koittaa: mikä onni on olla osana soivaa kokonaisuutta! Oikeastaan ei kannattaisi puhua esittämisestä ollenkaan. Konsertissa vain päästetään musiikki ilmoille, annetaan sen soida ja kertoa.

Ison produktion jälkeen tulee aina tyhjyys. Onneksi sen tietää etukäteen. Sitä voi lieventää ensin kuorolaisten keskeisellä jälkipuinnilla, sitten nukkumisella, vähittäisellä palaamisella arkeen. Oranssivalkoinen, kulmistaan käpristynyt nuottikirja odottaa siirtämistä syrjemmälle. En raatsi ihan vielä, vaan taputtelen sitä aina pianon ohi kulkiessani. Toivottavasti ei tarvitse odottaa viittätoista vuotta ennen seuraavaa kertaa.

Lue: kuvassa marraskuu

Luen romaania, jossa kerrotaan ohimennen ristipistotaulusta. Haluan heti ommella sellaisen, vaikken ole koskaan yrittänyt mitään sentapaistakaan. Luen hartaasta kahvinjuonnista ja menen mittaamaan purut suodattimeen.

Ja toisin päin: kahvin kanssa maistan ohransekaista maalaisleipää ja haluan kirjoittaa siitä, sitkeästä kuoresta erityisesti, koska se antaa hampaille juuri sopivan vastuksen. Illalla kuljen pimeän puiston poikki kuoron ja orkesterin yhteisiin harjoituksiin ja kuulen Händelin soivan salin huopaisessa akustiikassa kaikesta huolimatta taivaallisena. Millaisin sanoin siitä voisi kirjoittaa?

En osaa ottaa kännykällä hyviä valokuvia. Puhelimen kamera ei muka ole tarpeeksi hyvä. Ihan varmasti on, minä en vain viitsi opetella ja keskittyä. Katselen kuitenkin mielelläni valokuvia, varsinkin niitä, joissa on jokin yllätys, punainen pilkku harmaan keskellä. Siis ihailen näkijöitä, valokuvaajia.

Verhotangosta roikkuu lapsen muinoin muotoilema paperimassalokki, kolmiulotteinen linnunkuva. Se näyttää lentävän ulos ikkunasta. Ikkunalaudalla työpöydän takana kököttävät varis ja pingviini. Pöytä täyttyy papereista. Ne vaihtuvat, mutta linnut pysyvät. Lintujen muovaajat ovat aikuisia jo, mutta linnut säilyvät sellaisina kuin ne lapsen käsin tehtyinä olivat, lapsen tarinoina.

Marraskuu on lukuhaastekuukausi: vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Vaikka juuri tähän kuukauteen on osunut paksu pino toisenkinlaista luettavaa, kaunosivut tekevät päivästä valoisan. Kun luen, joudun kierteeseen. Teksti on kuva on maku on sana on ilo. Se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.