Joku sanoo talviurheilu ja tarkoittaa sillä omia hiihto- tai luisteluharrastuksiaan. Saatanpa minäkin käydä pakkasluonnossa kävelemässä, toisinaan sauvojen kanssa. Sukset jäävät kuitenkin kellariin. Kouluvuosien metallinmakuinen ylämäki-alamäki-pakkohiihto saa riittää. (Vaikka onhan siitä kulunut aikaa: viime viikolla Tapanilan nousuja kävellessäni muistelin, miten Innsbruckin olympialaisten aikaan juuri ja juuri ehdin omalta liikuntatunnilta ja kahdeksan kilometrin aamuhiihdolta kuumeisena kotiin – katsomaan miesten viestiä.)
Maailmancup käynnistyy vihdoin maastohiihdon puolellakin. Mäkihypystä ei niin ole väliä, koska tuulimittarit ja pukutemppuilut ovat jo ajat sitten vahvistaneet lajin sattumanvaraisuuden. Mutta hiihto, voi onneton hiihto, voi minkä-meille-silloin-teit-hiihto! Joka talvi komennan itseäni: älä käytä siihen aikaasi, siis älä tuhlaa. Sitten tulee harmaa viikonloppu ja tv tuo ilokseni nuo värikkäissä hiihtoasuissa räkäänsä valuttavat urheilijat ja selostajien kertomat, tuhanteen kertaan kuullut ja siksi niin turvalliset latteudet. Sitä ei voi vastustaa.
Paheista noloin on ampumahiihto. Alkutalvinen viikonloppu vierähtää huomaamatta, kun voi seurata saksalaiskatsojien mölinää tai Siperian perukoiden karvahattumeren vähittäistä muodonmuutosta värikkäiden toppavaatteiden matoksi. Hutien ja juoksevien minuuttien laskeminen tuo passiiviselle viikonlopun viettäjälle tervetullutta aivoharjoittelua.
Muuten aivojen käyttö sohvakatsomossa on jäänyt surkuteltavan vähälle sen jälkeen, kun kaikenlaiset yleiset, yhtäläiset ja demokraattiset hiihtolähdöt ovat yleistyneet. Kunpa vielä joskus saisin seurata 50 kilometrin hiihtoa, jossa on väliaikalähtö! Nyt on hiihtopohdiskelulle kuitenkin tarjoilla uudenlaista virikettä, kun Ylessä on keksitty jonkinlainen hiihtotietäjäkilpailu, jossa manageroidaan omaa hiihto-, mäkihyppy- ja yhdistetyn joukkuetta 112 osakilpailun verran, vähän samaan malliin kuin jalkapallointoilijat saavat tehdä Valioliigamanageri-pelinsä parissa. Sellaista varsinkaan ei voi vastustaa.
