Facebookissa on vietetty lapsuus- ja nuoruuskuvien viikkoa.
Jotkut ovat moittineet sen lietsomaa nostalgiahehkutusta. Toisten
mielestä se on ollut ikävää tykkäysten kerjäämistä. Minusta nuo vanhat kuvat ovat tuoneet naamakirjaan kiehtovia
tuulahduksia menneiltä vuosikymmeniltä: mustavalkoisia rusettipäitä, varhaisten
värikuvien esittelemiä nököhampaisia koululaisia. Hassuja vaatekertoja,
liikuttavia lettejä. Häpeämätöntä
nostalgiaa, entä sitten?
Luin juuri Juha Itkosen uusimman romaanin Hetken hohtava
valo. Se kertoo yhden perheen tarinan kautta muistamisesta, muistoista ja mielikuvituksesta. Koska
keskushenkilö, minäkertoja, elää lapsuutensa 60-luvulla, nuo muistot
sekoittuvat sopivasti omiini. Siinä missä joku on sanonut kirjaa liian lempeäksi tai hempeäksi, nimittäisin sitä mieluummin herkäksi ja tarkaksi.
1960-luvulla vallitsi usko omaan ja maailman kaikkivoipaisuuteen,
tavoiteltu tavarataivas muutti maan päälle vasta myöhemmin. Kuvat auttavat
muistamaan, sekä entisten lasten kuvat verkkoavaruudessa että Itkosen romaaniinsa kirjoittamat kuvat. Ruskeasta 1970-luvusta metallinhohtoiseen nousukauteen,
90-luvun laman ankeuteen. Nostalgia on
luksusta, sanoo yksi kirjan henkilöistä. Perheensä tarinaa tyttärelleen kertova minäkertoja, viisikymppinen mies, pitää kuitenkin kiinni muistoistaan: Minulla on oikeus muistaa. Oikeus velloa ja
rypeä ja piehtaroida muistoissani, hukuttautua niihin jos niin päätän, ne ovat
minun, teen niille mitä haluan.
Muistaminen on kauniisti läsnä myös Bo Carpelanin
viimeiseksi jääneessä ja postuumisti 2011 julkaistussa kirjassa Lehtiä syksyn
arkistosta. Pysäytetyt hetket, loppusyksyn pimeys, raskaat muistot sairaalasta ja valoisat kuvat lapsuudesta sekoittuvat uniin. Kertojan 95-vuotias äiti viettää viimeisiä viikkojaan vanhainkodissa keskustellen vanhenevan poikansa
kanssa. Jos pidän jotain ominaisuutta
muita tärkeämpänä, se ei ehkä kuitenkaan ole uteliaisuus, vaan kyky hiljetä,
katsoa sekä ulos rajattomaan todellisuuteen että sisään omaan vaikeasti
tulkittavaan labyrinttiin, kirjoittaa kirjan minä, eläkkeellä muistumiaan ylös kirjaava virkamies Skarfelt.
Pelkistyneisyys hallitsee menneiden vuosikymmenten valokuvia.
Tavaraa on niukasti, muunnelmia on niukasti. Me yhtenäiskulttuurin lapset
näytämme samanlaisilta. Kuvat siis auttavat muistamaan, ja kuitenkin kuvat
vääristävät muistoja. Niin kuin kertoja Juha Itkosen kirjassa sen sanoo: Ehkä kaikki on lopulta mielikuvitusta, mitään mielikuvitusta vahvempaa sidettä ei ihmisten välillä edes ole, ainoastaan mielikuvitus voi yhdistää meidät. --- Ihminen
ilman mielikuvitusta ei ole kiinnostunut elämästä, ei omastaan eikä muiden.
Omassa kuusivuotiskuvassani minulla on uudet, skottiruudulliset kumisaappaat jalassani, lahjaksi saadut kirjat ja kuvakiekot vierelläni riippumatossa, pari seteliä sylissäni. Muistan kirjojen kuvat, kumisaappaiden hankauksen, lettinauhojen kahinan. Muistan, että yhden setelin sain kylässä käyneeltä isän Amerikan-serkulta. Vai oliko se sittenkään niin?
