Professori Antti Kariston kirja (Gaudeamus, 2010) on saanut nimensä hurmaavasta tapauksesta, jossa suomalaisen siirtokunnan jäsenet etsiskelivät parempaa elämää uuden mantereen rannikolla sata vuotta sitten. Hengen vai ruumiin ravinto? Mitä hyvinvointi oikeastaan on?
Suurin osa kirjan kirjoituksista on alkujaan ilmestynyt Etelä-Suomen Sanomien kolumneina, muutamat tieteellisemmissä julkaisuissa. Niitä on kuitenkin muokattu kirjaan ja toistensa yhteyteen sopiviksi, ja jaottelu onkin saatu toimimaan mainiosti, kun esimerkiksi yksi kokonaisuus käsittelee vanhuuden tutkimusta ja arkea, toinen Lahtea ja lahtelaisuutta, kolmas taas noin sadan vuoden takaisia asioita.
Hyvinvoinnin ulottuvuuksien – niin sosiaalipolitiikan, ekologian, kulttuurin kuin terveyden edistämisen kannalta – pohtimisesta päästään Lahdessa nytkin kovin ajankohtaisten kaupungin kehittämisnäkyjen pariin. Kun peruslahtelaista ihmetyttää jostakin ylhäältä annettu ja Karisman kaltaisena metsään menemisenä todentuva kaupunkisuunnittelu, on lohdullista lukea Kariston sanoja kaupunkilaisuudesta ja kaupunkimaisuudesta:
”Kaupunki jossa asutaan yhdessä paikassa, tehdään työtä toisessa, käydään kaupassa kolmannessa, vietetään vapaa-aikaa neljännessä ja vieraille näytetään viidettä paikkaa, on jäänyt ajastaan jälkeen.”
"Ellei kaupungilla ole kulttuuritahtoa, ei sillä ole kaupunkiuskottavuuttakaan."
On tarpeen määritellä myös se, mitä on kulttuuri ja erityisesti kaupunkikulttuuri: kulttuuri on muutakin kuin kaunotaiteita – se on arkiviihtyvyyttä ja joskus myös juhlaa. On siis syytä riisua kulttuuri sille joskus puetusta turhan tärkeilevästä univormusta.
Sosiaaligerontologian professorina Karisto valottaa myös vanhustutkimuksen kuvioita – vai miten pitäisikään nimittää vanhaa ihmistä: vanhukseksi, senioriksi vai ikääntyväksi? Emme kai tahdo lukea Heminwayn kirjaa ”Ikäihminen ja meri”? Vanhuus ei suinkaan ole vain jotakin kielteistä, vaan myös kokemusta ja viisautta, eikä tuon "v-sanan" lausumista pitäisi pelätä. On myös kiinnostavaa lukea Espanjan aurinkorannikon suomalaiseläkeläisistä tehdyn tutkimuksen (Satumaa, 2008) iloisen omintakeisista tutkimusmenetelmistä.
Kirjassa kommentoidaan monia arjen pikku ilmiöitä: nykyisten asiakaspalvelijoiden epäloogista sinuttelu-teitittely -kulttuuria, ikiaikaista kesämökkeilyä, vanhaan ja uuteen pukeutumista, urheiluseurojen nimenmuutosvillitystä, 1960-luvun lahtelaiskoululaisten vetelehtimistapoja ja musiikinkuuntelutottumuksia.
Luku osaajista sisältää hykerryttäviä kohtia:
”Osaajien edessä poliittisen päättäjätkin ovat polvillaan. Osaajia on houkuteltava ja lepyteltävä. Osaajien toivotaan tulevan oikorataa pitkin ja heidän pelätään kiertävän kaukaa sellaisen kunnan, jossa ei ole golfkenttää.”
”...osaajat ovat arvonlisäyksen alkemisteja, joiden osaaminen on abstraktia, ei vahingossakaan kouriintuntuvaa ja konkreettista. Osaaja ei ole kätevä käsistään vaan hyvä suustaan.”
”Erikseen ovat vielä ne, joita kutsutaan – tai jotka kehtaavat kutsua itseään – huippuosaajiksi. He ovat erkaantuneet tavallisesta arjesta tavallisen kielen tavoittamattomiin.”
Muuan muassa näin kirjoitti teoksesta esseisti Antti Nylén Helsingin Sanomissa:
"Uusi laji vaihtelee pakinasta, muistelmasta ja anekdootista artikkeliin ja esseeseen. Parhaista analyyseista tulee mieleen jonkun Roland Barthesin kriittinen ja valpas mutta otteeltaan persoonallinen lyhytasiaproosa."
Kirja on huolellisesti rakennettu. Tekstit tulevat juttuun keskenään. Samat tausta-aiheet, ennen kaikkea Lahden kaupunki, toistuvat rytmikkäästi."
Yleisuteliaan tiedemiehen kirjoituskokoelma Yksi piano vai kymmenen lehmää? on virkistävää luettavaa yleisuteliaalle maallikolle. Kun tieteentekijä on kiinnostunut monenmuotoisesta elämästä ympärillään, tuloksena on hauskaa, ymmärrettävää ja samaan aikaan vankasta tutkijataustasta kertovaa proosaa.
