Lapset pois ladulta! Ovat mokomat tiellä. Ulkomaalaiset pois
Suomesta! Vievät meiltä leivän ja traditiot. Keskustelu velloo lähimetsän hiihtäjistä maailmanpolitiikkaan ja takaisin. Mikään ei ole kunnossa.
Ehkä jossain jo järjestetään aggressiivisen retoriikan kursseja. Muutosta kun ei saa aikaan hissutellen, sanotaan. Yhtä lailla tarpeen olisivat lukutaitokurssi, lähdekritiikkikurssi ja tiedonseulontakurssi.
Tieto ei lisääkään ymmärrystä, vaan vahvistaa
ennakkoluuloja, koska tieto valikoituu. Voin itse poimia sen, mikä
kiinnostaa, mikä edustaa oikeita mielipiteitä. Ja verkko tekee sen myös puolestani: hakukone tietää, mikä minua kiinnostaa. Ei, tämä ei ollut kenenkään kuuluisan kirjailijan ikäkulu dystopia, vaan ote tämän päivän tavallisesta tiedonetsinnästä.
Tietoa tulee sietämättömän paljon. On niin helppoa valita tulvasta se, mikä on kivaa, tuttua ja ystävällistä tai sitten vastapuolen kannalta ikävää, vierasta ja vihaista.
Näinä hitaan journalismin uuden tulemisen ja välillä
sekavankin mediakeskustelun päivinä lukaisin - vasta nyt - Johanna Vehkoon kirjan Painokoneet
seis! (Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011). Ks. blogi: http://vehkoo.wordpress.com/2013/01/14/hitaan-journalismin-etujoukot/. Monen muun kiinnostavan näkökulman lisäksi Vehkoo muistuttaa
polarisoitumisesta.
Onhan tätä jankutettu, mutta jankuttamista kannattaa jatkaa: koskaan ennen ei fanaatikon ole ollut yhtä helppo saada
vahvistusta äärimielipiteilleen kuin nyt. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi,
kirjoittavat tutut ihmiset ylpeinä Facebook-sivuillaan.
Kuten Vehkoo kirjassaan esimerkkinä mainitsee, suurimpien
lehtien verkkokeskustelupalstat on valmiiksi miehitetty yhden asian liikkeiden
aktiiveilla. Alkuperäinen keskustelunavaus voi lähteä kaukaakin, mutta pian
sananvaihto saadaan kaartumaan näiden ryhmien mielestä oleelliseen: vaikkapa ns.
maahanmuuttokritiikkiin tai ruotsin kielen aseman vastustamiseen. Joku
satunnaisesti keskusteluun eksyvä voi kuvitella, että näillä aggressiivisilla
puheenvuoroilla on suuren massan tuki takanaan.
Pohjaton kielteisyys tulee sekoitetuksi kriittisyyteen.
Asiantuntemusta ei tarvita, vaan riittää kun on mielipide. Miten paljon voin ymmärtää, kun en kerran tiedä? Kuka olisi niin kiltti, että järjestäisi kansantaloustieteen opetusta myös aikuisille? Kuka kertoisi, miten
järjestäytynyt yhteiskunta oikeasti toimii? Voisivatko pörssianalyytikot ja sosiaalitädit vaihtaa viikoksi paikkaa?
Olen hidas ja kömpelö hiihtäjä, mutta rohkenen silti käyttää
hoidettuja latuja, olla tien tukkona. Kansantaloustieteen opinnot jäivät pariin pakolliseen
kurssiin, mutta onneksi on niitä ihan oikeita journalisteja, jotka perehtyvät vaikeaselkoiseen asiaan, kääntävät sen ymmärrettävälle kielelle ja sitten kirjoittavat siitä. Ja kaunokirjatkin opettavat, ainakin jos lukee sellaisen kaunokirjan,
joka kertoo kaukaisesta ajasta tai paikasta – tai maailmankuvasta. Kaunokirjaidealistin
osa on sellainen: yrittää ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu ja uskoa unelmaan
sietoyhteiskunnasta.
