Yli matalien kynnysten

Kirjakauppojen pöydille on alkanut ilmestyä aikuisten puuhakirjoja: on värityskirjoja, pisteestä pisteeseen –piirtämiskirjoja, kapinallisia päiväkirjakirjoja (nimeltään vapaasti suomennettuna vaikkapa Pistä tämä päiväkirja mäsäksi tai Tämä ei ole kirja). On houkuttelevin akvarellein kuvitettuja työkirjoja, joihin kirjoitetaan luetteloita oman elämän tai jonkin elämänalueen tärkeistä asioista.

Kirjallisuusterapeuttisissa ja muissakin kirjoitusryhmissä puuhataan samantapaisten asioiden parissa. Samalla tavalla kuin värityskirjan sivulla kuvio on jo valmiina ja vain värit puuttuvat,  kirjoitusharjoituksessa annetaan valmiiksi kehys, jonka sisällä kirjoittaja saa sitten mellastaa mielin määrin. Usein tuo mellastus jatkuu ketjuna tehtävästä toiseen ja voi joskus johtaa vaikka kuinka intensiivisiin kirjoitusrupeamiin.

Ahtaiden rajojen onni – ehkä se on jonkinlainen luovuuden paradoksi. Muodoton vapaus ei olekaan se autuaimmaksi tekevä, ainakaan jos ei ole tottunut pienestä pitäen tarttumaan kynään tai siveltimeen silloin, kun haluaa kertoa jotakin maailmalle tai vain itselleen. Tyhjän paperin kammo kaikkoaa, kun alku on annettu valmiiksi.

Joskus pelkkä luovuus- tai taide-sanan käyttäminen voi aiheuttaa vastareaktion: Hörhöilyä! Kukkahattuilua! Teeskentelyä! Matalan kynnyksen menetelmissä on sekin hyvä puoli, että niiden yltä on riisuttu ylitaiteeellisuuden kaapu. Kun piirtää viivaa pisteestä pisteeseen valmiiden numeroiden mukaan, tarvitsee vain hyvän valon ja näin keski-ikäisenä kunnon lukulasit, niin johan alkaa viivan ihme hahmottua. Ei tarvita taiderekvisiittaa ympärille.

Väreillä leikkiminen on kuitenkin ihanaa, ja siihen tarvitaan totta vie taiteilijantarvikkeita. Osa kesälomaani kului maalatessa. Tästä nuoruuden harrastuksen elpymisestä voin kiittää toisaalta kirjallisuusterapiakoulutusta (siellä maalattiinkin!) ja toisaalta ystäväni tarjoamaa antoisaa (ja yhä jatkuvaa) tutustumismatkaa ekspressiivisen taideterapian menetelmiin.

Varmasti joku jossain väheksyy noita työkirjan näköisiä luovuuden räjäyttäjiä. Ei se mitään. Jokainen viiva tai kirjain, jonka ihminen omaksi ilokseen piirtää, tekee hyvää. Ikuisen optimistin mielestä se on samalla yhteistä hyvää.

Peter, Christian ja Karl Ove eli lähilomailun iloja

Heinäkuu on lomakuu. Olen kai lomalla minäkin. Lomaan kuuluu lukemista, pyöräilyä ja

teeveen katselua. Katseltava on pyöräilyä. Luettava on Taistelua.

Pyöräilykanavalla puhuvat isä ja poika, Peter ja Christian, Selinit, joita tiedän monen muunkin pyöräilyn ystävän rakastavan (ei, tämä ei ole liioittelua!). Pyöräilyn henki ja Tour de Francen kulttuuri leijuvat heidän kauttaan milloin mihinkin mökin tai vierasmajan nurkkaan, kun tietoläpyskälle tilattu urheilukanava suvaitsee toimia.

Entä se inhottava doping? Eikö ammattipyöräily ole kaiken pahuuden pesäke? Toki jokainen dopinguutinen kouristaa penkkiurheilijan sydäntä, mutta lajin hehku ei silti ole hiipunut. Ne sentään ajavat yli 3000 kilometriä kolmessa viikossa. Ne nousevat vuorenrinteitä ja laskevat päättömästi alas. Ne istuvat satulassa kymmeniä tunteja. Dramatiikkaa riittää ilman pelottavia joukkokolareitakin. Isä ja poika pitävät huolen siitä, että kilpaurheilutapahtuman lisäksi käsitellyksi tulee sekalainen mylläkkä muuta kiinnostavaa asiaa: historiaa, maantiedettä ja pyöräilyn tekniikkaa myös harrastajan tarpeisiin.

Karl Ove on se Knausgård: 3000 sivua omaa elämää. Vasta nyt olen uponnut hänen Taisteluni-sarjansa suljettuun mutta silti niin yleispätevään maailmaan. Kun joku kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti, niin rehellisesti (tai mistä minä sen tiedän?) ja niin armottomasti varsinkin itseään kohtaan, tuon maailman sisäpuolelle tulee väkisinkin ujuttautuneeksi. Ulos ei voi jäädä. Ja silti tuo maailma on vain sanoja. Niin kuin Tommi Melender kirjoittaa blogissaan (http://blogit.image.fi/antiaikalainen/haluaisin-olla-saatanan-voimakas/): Jokainen Karl Oven itkemä kyynel on vain painomustetta ja paperia.

Tour de Francen vuoristo-osuudet ovat vasta edessäpäin. Oma pyörälenkki jäi tänään vajaaseen kahteenkymppiin. Tiedän, että jotkut katsovat Touria kuntopyörän selässä, jotta katsominen muistuttaisi pikkuisen enemmän sitä, mitä katsotaan. Lukeakin voisi kai samalla tavalla lukemaansa jäljitellen, mutta jääkööt kyyneleet vähemmälle kuin ne Karl Oven paperille vuodattamat.

Taas sataa. Lähilomailu voi olla taivaallista, kun polkeminen onnistuu, urheilukanavateknologia toimii ja kirja on käden ulottuvilla. Ei tarvitse mennä kauas.