Tämänvuotinen Ranskan-pyöräily
on takanapäin: Canal du Midi, plataanien välistä vilkkuva aurinko, seisahtunut
vesi ja aika. Kun on saanut olla viikon irti arjesta ja verkosta, oma paikka
syksyn keskellä on helpompi hahmottaa.
Tänään taivas on kirkkaansininen, ikkunan takana lehmus
pudottelee lehtiään yksi kerrallaan. Kun syksy tulee, voi tuntea eron ulkoilman
ja sisäilman välillä. Kun pimenee alkuillasta, saa sytyttää lampun. Hattu
päähän, kaulus kiinni leukaan asti. Pimeä kannustaa kääntymään sisäänpäin ja
piirtämään omat rajat entistä selvemmin.
Alkusyksystä Kristina Carlson kirjoitti Suomen Kuvalehdessä
(35/2014) ihmisen reviireistä mm. näin: ”Toisen rajojen kunnioittaminen ei ole
koleaa etäisyyttä, vaan hienotunteisuutta ja sitä, että antaa toisellekin
mahdollisuuden.” Kun haluaa puolustaa omaa tai jonkun toisen reviiriä, on
vaikea löytää sanoja tai varsinkaan oikeaa äänenvoimakkuutta. Jos kerran on
kyllästynyt siihen, että kovaäänisintä kuunnellaan, parempi olisi kai kuiskata.
Ei kai tarkoitus voi aina pyhittää keinoja, eikä rauhan kaipuuta voi räyhätä megafonin
läpi.
Liian monta asiaa yhtä aikaa on liian monta asiaa yhtä
aikaa. Yksinkertaistaminen tuo rauhaa. Vähän aikaa sitten valittelin
ystävilleni, että olen ilmeisesti muuttumassa mieheksi, koska en enää pysty
keskittymään moneen tehtävään samanaikaisesti. Yksinäisistä hetkistä on tullut
välttämättömyys. Onko se sulkeutumista vai avautumista?
Olen mieluiten vain yhdessä paikassa kerrallaan, yksin tai
yhdessä. Keskityn, vaikka sitten pitämään ohjaustankoa suorassa pyöräpolulla.
Viime viikolla päättynellä retkellä sitä auttoivat myös hilpeä seura, ne samaan
asiaan keskittyneet toiset ihmiset, ja luita lämmittänyt ilma. Unohtui, että pitäisi olla samaan aikaan
toisaalla ja mieluiten vielä kolmannessa paikassa. Sellaisen jälkeen syyspimeään
on entistä parempi asettua.
