Syventymisen iloa

Viime lauantaina 22.9. Lahdessa järjestettiin pienimuotoinen Arto Kytöhonka –seminaari. Ja tämä on totta: se oli kirjallisuustilaisuus, jossa syvennyttiin yhteen asiaan, yhden miehen elämäntyöhön kaikkine kummallisine rönsyineen. Ei siis tyydytty vain huitaisemaan pintaa ympäripyöreillä jokapaikanviisauksilla, vaan kuunneltiin ja keskusteltiin. Paikalla oli muitakin kuin ne lahtelaiset peruskävijät: runoihmisiä, kirjallisuusihmisiä, sukulaisihmisiä vähän kauempaakin.

Ensin tuli näyttely: Heikki Saure innostui löytämistään arkiston aarteista ja sai yhteistyössä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon kanssa aikaan näyttelyn Kytöhongan elämäntyöstä. Fellmannian näyttelytilan seinille on ripustettu kuvia runoista ja kuvia kuvista. Tiivistetysti kerrotaan, mistä oli kysymys: aluksi vakavammin otettavasta tai ainakin ajan tekijöitä kunnioittavasta runosta, sitten yhä kokeellisemmista virityksistä, kuten varhaisista runogeneraattoreista, pienkustantamisesta, kuvataiteen kokeiluista, postitaiteesta.

Lauantaina tuli seminaari ja aurinko paistoi. Viitisenkymmentä kiinnostunutta seisoskeli Fellmannian edustalla kädet puuskassa, kun Lahden kansanopiston teatterilinjalaiset, vasta tänä syksynä aloittaneet, esittivät hämmästyttävän performanssin Kytöhongan runoista: Näetsen. Kädestä pitäen valkopukuiset nuoret ihmiset veivät kuulijat näyttelytilaan, missä tuolit eivät olleet riittää.

Runoja kuultiin myös runoilijoiden esittäminä, kun Miia Toivio ja Marko Niemi lukivat yhdessä otteita Venetsialaisesta sarjasta. Jukka Mallinen ja Leevi Lehto erittelivät Kytöhongan kirjallisia tekemisiä ja niiden sijoittumista ajan kirjalliselle kentälle. Haavikko, Anhava, Saarikoski, Leevi Lehto luetteli Kytöhonkaan suoraan vaikuttaneita runoilijoita. Myöhempi vetäytyminen sivuun oli vapaaehtoista, oli Mallisen ja Lehdon näkemys.

Mukana oli myös henkilökohtaisia muistoja, kun Hannu Niklander kertoi hupaisiakin yksityiskohtia yhteisistä ajoistaan Kytöhongan kanssa ja Kari Seitsonen valotti runogeneraattoreiden syntyhistoriaa.

Onneksi tämä ei  jäänyt tähän. Syventymistä voi jatkaa kattavilla ja kauniisti toimitetuilla Museum of Modern Arto –sivuilla, jotka löytyvät digitaalisen runouden portaalista, Nokturnosta: www.nokturno.org

Niin, uskallanko minä häiritä maailmankaikkeutta -näyttely on avoinna Fellmannian alakerrassa vielä tämän viikon perjantaihin 28.9. asti. Kannattaa käydä lueskelemassa Kytöhongan monenkirjavista tekemisistä. Samalla voi lähettää maailmalle oman runon – nappia painamalla.

Kaupunki ja Pyhä Muutos

Ylistys Sinulle, Pyhä Muutos!

Elämme kaupungissa, jossa lausutaan Sinun nimeäsi, eikä turhaan. Sinun suojissasi halutaan kääntää kivet toriltamme, siirtää autot kulkemaan toisaalle, ohjata ihmiset uusille reiteille, sillä Sinä olet kaiken tarkoitus, Pyhä Muutos. Nyt meidän puistonpenkkimme ja kadunvierustamme täyttyvät ikäväänsä huutavista juopuneista, mutta kun Sinä olet kanssamme, kaikki on toisin. Vaikka talvi tulisi, maa jäätyisi ja peittyisi lumeen, Sinun voimallasi me saamme kiviset katumme kukoistamaan ja ihmiset hymyilemään.

Oi, Pyhä Muutos, vain Sinä voit tehdä kokemuksesta ja asiantuntemuksesta tarpeettoman. Vain Sinä voit tuomita vanhassa pysyttelevän vihoviimeiseksi vastarintajääräksi. Se, joka vanhaa ja hyvää haluaa säilyttää, saa väistyä Sinun kaikkivaltiutesi tieltä. Viis siitä, että mukana menee monenlaista arvokasta, jota ihmiset ovat rakentaneet vuosien ajan, sydämensä suurimmalla viisaudella. Sinä annat meille omat viisaasi, konsultit, jotka tietävät paremmin, koska he edustavat Sinua, Pyhää Muutosta. Heidän taakkanaan ei ole iän myötä karttunutta kokemusta tai kypsää harkintakykyä.

Sinä, Pyhä Muutos, saat seuraajasi kirjoittamaan monikymmensivuisia selvityksiä siitä, miten meidän elämämme paranee huomassasi. Jos joku vanhan puolustaja on näkevinään noissa teksteissä puutteellista logiikkaa tai jopa tyhjyyttä, se kertoo vain hänen omasta vajavaisuudestaan. Hän ei vielä ole valmis vastaanottamaan Sinua, Pyhä muutos.

Tässä kaupungissa meitä on yli sata tuhatta henkeä. Sinä, Pyhä Muutos, voit suojissasi tuoda tänne lisää henkiä tai ainakin voit tuoda joukkoomme parempia henkiä, hienompia, sopivampia, koulutetumpia. Ei se mitään, jos osa meistä vanhoista ja varsinkin vanhanmielisistä joutuu syrjään, sillä silloinhan me teemme tilaa Sinulle, Pyhälle Muutokselle. Sillä niinhän se menee, Pyhä Muutos, että toiset ovat Sinulle tärkeämpiä kuin toiset.

Pyhä Muutos, Sinä itse olet itsesi tarkoitus ja samalla meidän tarkoituksemme. Ei kai kukaan enää ole niin tyhmä, että jättäisi tunnustamatta Sinun suuruutesi?

Kävelemisen taiteesta

Se on Lontoo: säntäilevät koirat puistossa, vanhat sedät pubissa, nuoret pukumiehet Cityssä, haahuilevat turistit Trafalgar Squarella. Sivukaduilla pensaat kukkivat, mustarastas ja punarinta laulavat. On ruuhkaa ja ei ole ruuhkaa. Askeltensa suunnan voi valita. Jos pistäytyy vaikkapa Bromptonin hautausmaan rikkaruohoviidakossa, missä hautakummut kirjaimellisesti työntävät koiranputkea, kohiseva maailma pysyy kaukana. Ja puiden takana häämöttää Stamford Bridgen mahtistadion.

Kävelemisen taidetta voi harjoittaa myös Oxfordissa. Vanhojen collegerakennusten katveessa on viisaan näköinen nuoriso vaeltanut jo vuosisatojen ajan, nyt tosin suuri osa siitä näyttää kaahaavan polkupyörällä. Sivistyksen parista pääsee nopeasti pois: muutama kilometri alavaa jokirantaa lehmihaassa, hanhet veden toisella puolen melskaamassa. Lehmiä tulee polulla vastaan, ihmisiä ei juuri lainkaan. Kanavan sulussa jokivene tekee matkaa. Morse ja Lewis ja me, Trout Innissä me kaikki olemme päässeet huokailemaan lasin äärellä. Ja vieressä kohisee koski.

Joskus neljän päivän matkalle voi osua monenlaisia kohokohtia. Blue is the colour, football is the game. Notting Hillin seutuvilla joka pubissa ei kannateta Chelseata, mutta toinen meistä on sitäkin omistautuneempi fani. Lontoolaisseuroilla on keskinäiset taistelunsa ja varsinkin uskolliset kannattajajoukkonsa, jotka eivät naapuriseuran menestystä halua juhlia. Salaamme järkytyksemme, kun Bayern Munchenin maali otetaan riemuiten vastaan ja Lampardin ja Colen rankkareille buuataan. Draama rakentuu kuitenkin klassisen kaavan mukaan, ja lopussa me turistit pääsemme hihkumaan ilosta.

Vaikkemme olekaan omasta mielestämme perusturisteja, tiemme vie museoon. Charles Dickens on ollut kova jätkä, jaksanut nyhertää söhryllä käsialallaan, muistuttaa sosiaalisista epäkohdista pettämättömällä kertojantaidollaan, vaikka varsinkin jatkokertomusten deadlinet ovat olleet tiukat. Museum of London esittelee Dickensiä tyylikkäässä näyttelyssä kirjailijan 200-vuotisyntymäpäivän kunniaksi. Dokumentintekijä William Raban on yhdistänyt Dickensin tekstin ja tämän päivän yöllisen Lontoon kuvat parikymmenminuuttiseksi, puhuttelevaksi elokuvaksi.

Käveleminen museossa on vaativampaa kuin käveleminen kadulla tai joenrantapolulla. Seisahdukset ja maleksinta kuluttavat mitä lie lonkkaniveliä, kengätkin alkavat hangata. Onneksi on museokahviloita ja museokauppoja, joista saa herkullisia museoleivonnaisia ja puolihömppiä museomatkamuistoja. Museosta pääsee kadulle, kadulla voi astua linja-autoon ja kiivetä yläkertaan. Matka sujuu hitaasti, mutta se ei haittaa, koska nähtävää on joka metrillä.

Ja pubeja on: koristeellisia julkisivuja kukkalaitteineen, sokkeloisia sisätiloja, muistutuksia menneistä kanta-asiakkaista. Lewis ja Tolkien ja me, kyllähän me kaikki nautimme mielellämme lasillisen Oxfordin Eagle and Childissa! Toisaalla, Lontoossa St. Paul'sin liepeillä, tuijotamme pubin valkokankaalla näytettävää triathlonkisaa. Ystävälliset tervehdykset saavat monenlaisia sanamuotoja: Cheers, girls! Ja tytöt poistuvat seuraaviin seikkailuihin iloisin mielin.

Neljä päivää Lontoon seudulla on vähän, mutta vähänkin on hyväksi, aina, ehdottomasti, indeed!

Maakuntalaulua

Muutama laulu kauppakeskuksessa, kaksi konserttia maakunnassa. Swing It! on kiertueella, On Tour, you know. Mikä voisi ilahduttaa laulunharrastajaa enemmän  kuin toukokuinen sunnuntai tien päällä ja lavalla?

Koska kuoro on saanut Päijät-Hämeen kulttuurirahastolta apurahan Heinolan ja Sysmän Alanko, Hector ja Swing It! -konsertteja varten, matkaan päästään yhteisellä kyydillä. Sellainen tekee hyvää, kun yleensä keikoille joudutaan kulkemaan omilla autoilla. Virettä voi siis etsiä jo matkan aikana. On lompakko täynnä ja almanakka!

Heinolan WPK-talon koristeelliseen saliin kotiutuminen vie hetken: kokeillaan laulamista lavalla ja lattialla, siirrellään viherkasveja sinne ja tänne, kannetaan tuoleja kauemmas. Jyränkö-kuorolaisia saapuu, miehiäkin on paikalla Suomi – Slovakia –jääkiekko-ottelusta huolimatta. Konsertti on äkkiä ohi, otamme vastaan kiitokset, kiiruhdamme jo seuraavalle etapille. Lahjakkaimmat osaavat jopa torkahtaa matkalla Sysmään!

Sysmän Teatteritalolla tunnustellaan akustiikkaa ja hytistään, kunnes muutamat palvelualttiit kuorolaiset järjestävät yhdessä palvelualttiiden pitseriaihmisten kanssa kokonaisen termoskannullisen kahvia porukan lämmittämiseksi. Katsomoon kerääntyy monta paikallista kuorolaulajaa ja muita kiinnostuneita, tunnelma lämpenee, kun konsertti on alkamassa. Ja lämmintä kättä satelee.

Me laulajat näemme ja kuulemme, miten yleisö ottaa esityksen vastaan. Yksikin hymy katsomossa innostaa lisää, vie hyvän kierteeseen. Tai kuulijan ummistetut silmät silloin, kun yritämme laulaa mahdollisimman kauniisti. Käsi kädessä encoren aikana ei ole pelkkä koreografiatemppu, vaan myös oikea yhteisyyden merkki. Jotakin hyvää virtaa kädestä toiseen!

Paluumatka on sopiva sekoitus väsymystä, syömistä ja juomista, lievää hysteriaa ja huonoja vitsejä. Vesisade haalistaa Päijänteen rantamaisemat. Uupuneet laulun sankarit palaavat kotiin, valmistautuvat arkeen ja seuraavaan työpäivään. Menee hetki, ennen kuin kierrokset laskevat, mutta niinhän sen on oltava. Yhdessä laulaminen kun on jotakin vähän enemmän: seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen!

(Sitaatit Ismo Alangon lauluista Kun rakkaus on rikki ja Levottomat jalat.)

Hiljaista on

Ranskalainen TGV-juna kulkee kovaa, hetkittäin jopa 300 km tunnissa. Vaunu on täynnä. Vaimeaa ritinää kuuluu läppäreiden näppäimistöiltä, joku on nukahtanut suu auki ja pää kenossa, yksi keskittyy kirjaansa kulmat kurtussa. Missä on kailotus, missä turhat puhelinkeskustelut?

Menomatkalla Pariisista Dijoniin juna seisahtuu pian asemalta lähdettyään ja matkustajille kerrotaan, että joku onneton on hypännyt junan eteen päättääkseen päivänsä. Odotettavissa on pitkä pysähdys. Yksi huokaisee, toinen ottaa mukavamman asennon istuimellaan, kolmas karkaa ravintolavaunuun. Taitaapa joku kaivaa kännykkänsä esiin ja ilmoittaa muutamalla sanalla, että myöhässä ollaan. Siinä kaikki.

Viikkoa myöhemmin paluumatkalla edessäni istuu neljä kouluikäistä sisarusta, vanhempien paikat ovat muutaman penkkirivin päässä. Kukaan ei riitele, ei huuda. Pienintä on nähtävästi neuvottu puhumaan hiljaa, koska alkumatkasta hän kommunikoi sisarustensa ainoastaan suloisesti kuiskaten. Ennen Pariisia nelikko on sentään vapautunut puheääniseksi ja eväätkin saadaan syötyä. Kukaan ei silti huuda.

Ranskalaisessa junassa näyttää ja kuulostaa siltä, että toisten matkustajien rauhaa kunnioitetaan. Ymmärrän ranskaa vain vähän, joten en joutuisi kiusaantumaan kenenkään yksityisasioista, vaikka niitä luuriin laverreltaisiinkin. Tässä mielessä vertaileminen suomalaiseen matkustamiseen on epäreilua. Täällä kun ymmärrän joka sanan, oli kyse sitten lähisukulaisen sairausdiagnoosista tai omista ihmissuhdekiemuroista.

Ravintolavaunussa puheet kaikuvat sitten vähän reippaammin, ainakin reippaan suomalaisen pyöräilyseurueemme kiihdyttäessä keskusteluaan. Juna saapuu määränpäähänsä sitten kun on sen aika, ennemmin tai myöhemmin. Pas de problème!

Kevätpyöräilyä

Harjanteiksi kasautunut hiekka ratisee pyöränkumien alla. Lätäköitä on väisteltävä, jäätä on varottava, loskassa renkaat uhkaavat joutua sivuluisuun. Silti ei tarvita kuin aavistus alamäestä, niin jo lähtee ajopeli kulkemaan. Vielä ei tuoksu muta tai sammal eikä peippo laula, ja Porvoonjokeakin kattaa kellastuva jää. Mutta pian kevät aukeaa.

Polkupyörällä ajaminen on oma vapauden lajinsa. On tietysti urheita talvipyöräilijöitä, jotka eivät nastarenkaineen häiriinny lumesta tai jäästä, jotka osaavat pukeutua viiltävään pakkasilmaan. Sitten on meitä pyöräilyromantikkoja, joiden mielestä kevät on yhtä kuin ensimmäiset pyörälenkit ja joutsenten toitotus ja leskenlehti. Aluksi kuraantuvat niin lahkeet kuin pyörän pinnat, mutta viikko viikolta roiskeet vähenevät, asfaltti kuivuu, viima muuttuu lempeämmäksi.

Pyöräily on aistihavaintojen juhlaa. Nähdä, kuulla, haistaa, tuntea puristus reisissä tai veren maku suussa, kun ylämäki jyrkkenee. Muutamat uuden kevään riitit toistuvat joka vuosi: Hollolan kirkon lenkki, Kymijärven ympäriajo, Ämmälän peltojen ihailu. Kohta on edessä myös seikkailu Ranskan kamaralla, kun hilpeä seurueemme polkee viikon ajan ympäri Burgundia. Mikä ihana tapa paeta pääsiäistä!

Kun asuu Lahden keskustassa, pyöräily on helppoa. Kotimatkaa ei tarvitse tehdä ylämäkeen. Tyylikkäät pyöräparkit ja aina priimakuntoiset kevyen liikenteen väylät ovat kauniita ajatuksia, mutta omalla tavallaan niin liikuttavan teoreettisia. Talvea ja mäkiä tästä kaupungista ei kuitenkaan saa pois, ja se on hyvä se.

Soimisen kauneudesta

Kirjaluettelot ovat jääneet päivittämättä. Muistiinpanot ovat jääneet kirjoittamatta. Viisaudet ovat jääneet lukematta. Ryhtiliikkeet ovat jääneet käynnistämättä. Monta suoritusta on jäänyt puuttumaan.

Yhteen asiaan keskittymisen ilo voi joskus vallata ihmispolon mielen. Se yksi asia voi olla vaikkapa Bachin harjoittelemista. Johannes-passion oma stemma alkaa sujua, virheet vähenevät joka toistolla, kunnes koittaa autuas tila: kokonaisuus alkaa soida päässä. Ensin soivat kuorostemmat, lopulta orkesterikin, solistit vuorollaan. Kokonaisuus soi kun harjoittelen, kun kuuntelen toisten harjoittelevan, kun yritän saada illalla unta, kun kävelen alas portaita, ulos. Se jatkaa soimistaan luultavasti konsertin jälkeenkin.

Mikä onni, että valtaaja on juuri Bach! Arjen työt sujuvat paremmin, kun pääkopassa kaikuvat koraalit. Kuorossa laulaminen on aina hauskaa: ihmiset tulevat tutuiksi ja rakkaiksi, viikko jäsentyy harjoitusten mukaan, aivot ja muinoin hankittu säveltapailutaito joutuvat koetukselle. Ihaninta laulaminen on kuitenkin silloin, kun itse musiikki elähdyttää täydellisyydellään. Amatööri pääsee osaksi jotain itseään parempaa.

Hyviä kirjojakin on tullut luettua. Juuri nyt en kirjoita luetteloita tänne, joskus ehkä taas. Suorittamisen aika koittakoon sitten joskus.