tiistai 20. tammikuuta 2015

Sälätyötä ennen ja nyt

Paljon pieniä asioita. Onnistunut pieni viikonloppukurssi heittäytyvän pienen ryhmän kanssa. Pieni kävely liukastumatta. Pieni omakahvihetki pullansyöntiin sortumatta. Monta pientä ihanaa kuorolaulua harjoiteltavaksi.

Työpöytäni on täynnä pieniä esineitä, paperilappusia, nippuja, kasoja. Äiti on ottanut ensimmäisen kerran valokuvan työpöydästäni 70-luvun alussa. Sekamelska kirjoineen, vihkoineen ja saunapeikkoineen on vaikuttava. Olen viime aikoina jankuttanut monessa paikassa yhtä asiaa: lapset ovat jo pienenä ihan samanlaisia kuin aikuisina. Itsestäänselvyys? Joo, joo, ja nythän sitä on erityisen hauska toistella, kun omat lapset opiskelevat itselleen niin hyvin sopivia asioita. Lisää todistusaineistoa tämän itsestäänselvyyden puolesta löytyy päiväkirjoistani. Keväällä 1974 olin 11-vuotias Salppurin ekaluokkalainen ja musiikkiopistolainen, joka valmistautui Säveltapailu I -tutkintoon.

16.4.1974
Haloo. Sain tänään matikan pistokkaat 2/4!! Heikoin toistaiseksi tässä koulussa. Onneksi! Asia oli kylläkin niin, että laskin vähennyslaskut yhteen ja Pitko sanoi, ettei minun tarvitse siitä välittää. Jukka tuli koulusta meille ja haki salkkunsa meiltä. Huomenna olisi Koivistolaisten konsertti. Meillä on sarjaliput ja ajattelin pyytää vaikka Jukan ja Susan kanssani. Kysyn heiltä huomenna koulussa. Huomenna pidämme luultavasti kokouksen ylhäällä. Olin tutkintoharjoituksissa ja teoriassa harjoiteltiin tutkintoa varten konserttisalissa. Laulettiinkin moniäänisesti! Kivaa oli. Oh, eilen olin katsomassa Diktaattoria. Se on loistava!!!

Siis juuri mikään ei ole muuttunut. On konsertteja, kokouksia, moniäänistä laulamista, hyviä elokuvia. Matemaattinen ajattelu on jäänyt vähemmälle, valitettavasti.

Toisinaan sälätyön arki rasittaa. Mutta mihin se nyt yhtäkkiä muuttuisi, reilun 40 vuoden jälkeen! Myös nykyisessä muistikirjassani on kirkkaanpunaiset kannet. Ja jutut polveilevat entistä enemmän sinne, tänne ja tuonne.


keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa

Joulu sekoitti ajanlaskua. Oli pyhäpäiviä ja välipäiviä ja viikonloppupäiviä. Oli ruokaa ja juomaa ja parasta perheseuraa (hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä). Tällaisen juhlarupeaman jälkeen arkeen laskeutuminen on iloista suurimpia (työ tekijäänsä kiittää).

Joulun tienoo toi monta rauhoittavaa hetkeä. Twin Peaks –maraton saatiin vietyä loppuun ja muutama elokuvasivistyksen aukko tukittua (moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä). Vuosien takaisia harrastuksiakin voi näköjään elvyttää: värien tuottamasta ilosta pääsee parhaiten osalliseksi maalaamalla (vanhassa vara parempi).

Vaikka olen kliseiseen tapaan juuri hankkinut kuntosalikortin ja kuvittelen noudattavani jonkinmoista terveyskuuria lähiviikkoina (joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee), yritän pysyä mahdollisimman kaukana pakkosuorittamisesta (ahkeruus kovankin onnen voittaa). Se on tosin jo itsessään paradoksi: yrittää – hampaat irvessä – ottaa rennosti (suo siellä, vetelä täällä).  

Tammikuu on ollut aina liian pitkä (sama pää kesät talvet). Nyt sitä katkovat tuttujen ja vieraiden kirjoittamat kirjat ja niiden tuomat tapaamiset: on lukuiltaa, julkistamistilaisuutta, lukupiiriä ja esittelyhetkeä (laiska töitään lukee.) Lukeminen tuo  sydäntalveen valoa ja lisää niitä kaivattuja värejä (oma apu paras apu).

Huomaan toistelevani (harjoitus tekee mestarin) samaa viikosta toiseen, vuodesta toiseen: älä suorita, en suorita, ole suorittamatta. Jospa vain hiljaisesti kirjaisin teesini ylös (puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa).

Hyvää uutta vuotta!