Menomatkalla Pariisista Dijoniin juna seisahtuu pian asemalta lähdettyään ja matkustajille kerrotaan, että joku onneton on hypännyt junan eteen päättääkseen päivänsä. Odotettavissa on pitkä pysähdys. Yksi huokaisee, toinen ottaa mukavamman asennon istuimellaan, kolmas karkaa ravintolavaunuun. Taitaapa joku kaivaa kännykkänsä esiin ja ilmoittaa muutamalla sanalla, että myöhässä ollaan. Siinä kaikki.
Viikkoa myöhemmin paluumatkalla edessäni istuu neljä kouluikäistä sisarusta, vanhempien paikat ovat muutaman penkkirivin päässä. Kukaan ei riitele, ei huuda. Pienintä on nähtävästi neuvottu puhumaan hiljaa, koska alkumatkasta hän kommunikoi sisarustensa ainoastaan suloisesti kuiskaten. Ennen Pariisia nelikko on sentään vapautunut puheääniseksi ja eväätkin saadaan syötyä. Kukaan ei silti huuda.
Ranskalaisessa junassa näyttää ja kuulostaa siltä, että toisten matkustajien rauhaa kunnioitetaan. Ymmärrän ranskaa vain vähän, joten en joutuisi kiusaantumaan kenenkään yksityisasioista, vaikka niitä luuriin laverreltaisiinkin. Tässä mielessä vertaileminen suomalaiseen matkustamiseen on epäreilua. Täällä kun ymmärrän joka sanan, oli kyse sitten lähisukulaisen sairausdiagnoosista tai omista ihmissuhdekiemuroista.
Ravintolavaunussa puheet kaikuvat sitten vähän reippaammin, ainakin reippaan suomalaisen pyöräilyseurueemme kiihdyttäessä keskusteluaan. Juna saapuu määränpäähänsä sitten kun on sen aika, ennemmin tai myöhemmin. Pas de problème!
