Helsinkiin on Lahdesta reilu sata kilometriä matkaa.
Viimeksi olen asunut siellä opiskeluvuosinani. 1980-luvusta on kulunut, pakko
sanoa, paljon aikaa. Kun nyt kuljen joka keskiviikko Kampista Galleria Foggaan Pohjoisrantaan,
teen samalla aikamatkaa 80-luvulle.
Kerran viikossa katselen yläviistoon, katonharjoja,
kupoleita, räystäitä. Ateneumin sivuikkunoiden kohdalla käyn pääsykokeissa
mustanpuhuvien seinien sisällä. Hallituskadulla poikkean uuteen
itsepalvelualkoon, jota ei enää ole, eikä yksikään omaa viikonloppuelämää
harjoitteleva opiskelija voi mennä ostamaan sieltä paria nelosolutpulloa
kämppäkaverin äidin leipomien taivaallisten karjalanpiirakoiden seuraksi.
Kuljen Porthanian ohi: syyskuun alku 1981 ja ruudullinen
flanellimekko. Kirkasotsa ei löydä paikkaansa viisaiden
kirjallisuustieteilijöiden joukossa. Ylimmän kerroksen piirustuslaitos tuo
lohtua kipsipäineen ja torsoineen. Toinen piirtäjätyttö kulkee leuka pystyssä
ja Sonja O. kainalossaan.
Säätytalon kohdalla hiljennän: on 80-luvun puoliväli, ja ystävälläni ja minulla on kiire
kuuntelemaan Hannu Taanilan yleisöluentoa. Viisaus säteilee
seinistä, kevään valon puskee ikkunoista ja mustarastas laulaa. Kun pääsen rantaan, Korkeasaaren kalliot ovat vastassa.
Jäänmurtajat jonottavat oikealla.
Tuulee. Sisällä galleriassa värit lämmittävät, ja työtilastani näen saman maiseman, laiturit, meren.
Kaikkeen tähän kertailuun ja vertailuun sopivasti luin juuri
Marja Saarenheimon kirjan Muistamisen vimma (Vastapaino 2012), kuusi viisasta esseetä
kaunokirjallisesta muistamisesta, mm. Kunderasta ja Sebaldista. Suosittelen teosta lämpimästi muillekin kuin
nostalgiakohtauksissa rypeville.
Kevät on kevät, vaikka tuuli olisi kylmä. Askel Kruununhaan jalkakäytävillä on kevyt,
niin kovin kevyt.
