Viisaita sanoja viileässä teltassa

Kysymys: Mikä saa ihmisen kyhjöttämään kolme kylmää kesäkuista päivää teltassa, raapimaan hajanaisia muistiinpanoja punakantiseen kirjaan ja myhäilemään itsekseen ajoittaisille  ahaa-elämyksille? Vastaus: Sanat. Toisten ilmoille päästämät viisaat sanat.

Me Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen kerääntyneet satunnaiset rivikuulijat taisimme olla yhtä mieltä siitä, että sanaähky silloin tällöin on hyväksi. On etuoikeus saada ajattelemisen aihetta ja keskittyä. Ja totisesti keskittyä piti, sanoihan Juha Hurmekin, että nykyhetki on fiktiota, koska se karkaa alta koko ajan.

Kirjailijakokouksen teema, Kirjailija tasapainotaiteilijana, rönsysi moneen suuntaan: mennyt vai tuleva, henkilökohtainen elämä vai suuri ajankuva, menestys vai rehellisyys, perinteinen kirja vai verkkokirja, oma kieli vai valtakieli, kaaos vai tarinallinen järjestys. Kysymyksiä kertyi enemmän kuin vastauksia, ja tasapaino miellettiin liikkuvaksi, alati muotoaan muuttavaksi tilaksi.

Myös kirjailijantyön terapeuttisia ulottuvuuksia ehdittiin sivuta. Parhaassa tapauksessa teksti on kaunokirjallisesti onnistunutta ja samaan aikaan palvelee terapeuttisessa tarkoituksessa sekä kirjoittajaansa että lukijaansa, kuten Jyrki Vainosen esimerkki novellista Pullo todisti. Joskus tietysti voidaan ottaa vähän kevyemmin. Lukiessa saa lomaa omasta päästään, kokouksen toinen puheenjohtaja Joni Pyysalo heitti ensimmäisessä keskustelusessiossa.

Äärimmillään on kyse kuolemanvakavista asioista. Siinä missä eurooppalainen kirjailija voi tuskailla, osaavatko lukijat ottaa vastaan hänen uudenmuotoisen romaaninsa, toisaalla ei ole totuttu lukemaan minkäänlaista romaania - jos ylipäätään osataan lukea. Ja jossain kirjoittaminen voi olla vaarallista. Irakista Suomeen päätyneen Hassan Blasimin mukaan sanoissa on voimaa, ne antavat hengittää häkin ulkopuolella.

Paitsi että yleisö sai istua teltassa kokousvieraiden kanssa simultaanitulkkien suloäänet kuulokekorvissaan ja lämmittävä huopa ympärillään, tasavertainen palvelu ulottuu myös jälkihoitoon.  Verkosta löytyvät kaikki vieraiden alustukset: http://www.liwre.fi/alustukset_2015. Kannattaa lukea. Alustusten jälkeen on helppo jatkaa kirjoihin, joita vieraat ovat kirjoittaneet.

Oli ilo kuulla, kuunnella, olla puhumatta ja kommentoimatta, keskittyä toisten sanoihin. Ahmimisen jälkeen riittää sulalteltavaa, vertailtavaa ja korjailtavaa - varsinkin omissa, kaavamaisissa ajatuskuluissa. Sitten kun on aika syventyä omiin sanoihin, voi palauttaa mieleen Satu Taskisen lauseen: Ihmisen itsetuntemus ei ole omaan napaan tuijottamista vaan vastuun ottamista.

Ilo on läsnäoloa. Läsnäolo on iloa. Kiitos kokouksen osallistujille ja järjestäjille.

Kuokkavieraana sisäpiiribileissä

Oli ilo päästä taas Lontooseen. Äiti-tytär –kaksikkomme vietti aikaa kaksikerrosbussien etupenkissä, käveli, käveli ja käveli. Parliament Hillin vihreydestä tähysimme alas kaupunkiin, Hampsteadissa ihmettelimme tiilenpunaista idylliä, kävelimme lisää. Kauniita taloja, rumia taloja, vanhoja taloja, uusia taloja. Keskipäivällä kirkasta ja yömyöhällä pimeää.

Kun kerran molemmat tykkäämme musikaaleista, oli liput yhteen esitykseen hankittu etukäteen. Beyond Bollywood -showta (http://beyondbollywoodmusical.com) ei juuri ollut kritiikeissä kiitelty. Huono näyttämöllepano ja lapsellinen juoni piti siis olla luvassa. Värikkäitä pukuja oli sentään kehuttu.

Entä sitten? Meille turisteille jo yleisö oli elämys: kaikenikäisiä intialaistaustaisia ihmisiä, perheitä, sekalaisia seurueita. Emme ymmärtäneet läheskään kaikkia viittauksia, mutta se ei haitannut. Emme tienneet, miksi yhdessä katsomonosassa hurrattiin yhdelle tanssille ja toisessa toiselle, mutta sekään ei meitä harmittanut. Toisten sisäpiirivitseistä voi iloita vain siksi, että kuulee niiden toisten ratkeavan naurusta. Ja vaikkeivät toisten hitit olisi tuttuja, voi kuvitella, miltä tuntuisi kuunnella omia tuttuja renkutuksia samassa, mahtailevan koristeellisessa Palladium-teatterissa.

Kirkkaankeltaista, riikinkukonsinistä, tulenpunaista, välimerenturkoosia, kaikki kimalluksella kuorrutettuna. Eturivissä pikkutyttö nousi vähän väliä keikuttelemaan violetteja helmojaan musiikin tahdissa. Tanssi vei mennessään, muut ja meidät.

Kotiinpaluu nelipäiväiseltä retkeltämme osui myöhäiseen iltaan, siihen hetkeen, kun värit vielä erottuivat, voikukankeltainen, ladonseinänpunainen ja kaikkein vihrein vihreä. Aurinko oli ehtinyt laskea ja jättää jälkeensä violetin taivaan. Täällä alkukesän vihreä on kai niin syvää, ettei se häviäisi, vaikka tulisi oikeasti pimeä.