Oli ilo päästä taas Lontooseen. Äiti-tytär –kaksikkomme
vietti aikaa kaksikerrosbussien etupenkissä, käveli, käveli ja käveli.
Parliament Hillin vihreydestä tähysimme alas kaupunkiin, Hampsteadissa
ihmettelimme tiilenpunaista idylliä, kävelimme lisää. Kauniita taloja, rumia
taloja, vanhoja taloja, uusia taloja. Keskipäivällä kirkasta ja yömyöhällä pimeää.
Kun kerran molemmat tykkäämme musikaaleista, oli liput
yhteen esitykseen hankittu etukäteen. Beyond Bollywood -showta (http://beyondbollywoodmusical.com) ei juuri
ollut kritiikeissä kiitelty. Huono näyttämöllepano ja lapsellinen juoni piti
siis olla luvassa. Värikkäitä pukuja oli sentään kehuttu.
Entä sitten? Meille turisteille jo yleisö oli elämys:
kaikenikäisiä intialaistaustaisia ihmisiä, perheitä, sekalaisia seurueita. Emme
ymmärtäneet läheskään kaikkia viittauksia, mutta se ei haitannut. Emme
tienneet, miksi yhdessä katsomonosassa hurrattiin yhdelle tanssille ja toisessa
toiselle, mutta sekään ei meitä harmittanut. Toisten sisäpiirivitseistä voi
iloita vain siksi, että kuulee niiden toisten ratkeavan naurusta. Ja vaikkeivät
toisten hitit olisi tuttuja, voi kuvitella, miltä tuntuisi kuunnella omia
tuttuja renkutuksia samassa, mahtailevan koristeellisessa
Palladium-teatterissa.
Kirkkaankeltaista, riikinkukonsinistä, tulenpunaista,
välimerenturkoosia, kaikki kimalluksella kuorrutettuna. Eturivissä pikkutyttö
nousi vähän väliä keikuttelemaan violetteja helmojaan musiikin tahdissa. Tanssi
vei mennessään, muut ja meidät.
Kotiinpaluu nelipäiväiseltä retkeltämme osui myöhäiseen
iltaan, siihen hetkeen, kun värit vielä erottuivat, voikukankeltainen,
ladonseinänpunainen ja kaikkein vihrein vihreä. Aurinko oli ehtinyt laskea ja
jättää jälkeensä violetin taivaan. Täällä alkukesän vihreä on kai niin syvää, ettei se
häviäisi, vaikka tulisi oikeasti pimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti