Ruokaa ja kirjoja = joulu

Joulu ei näytä tulevan ilman kirjoja, ei edes entisen kirjakauppiaan kotiin. Vaatii se muutakin: kuusi on noussut olohuoneen nurkkaan ja ajanut kiinanruusun tieltään keittiöön. Nyt on siis kimaltava metsä yhdessä huoneessa ja vihreä viidakko toisessa. Perunalaatikon ja maustekakun aromit sekoittuvat toisiinsa. Kirjat on paketoitu hyvissä ajoin, jotta ne voidaan aattoiltana riipiä papereistaan, niitä voidaan nuuhkia ja selailla, lukea sieltä täältä, ihastella. Niin on ollut aina: lapsena jouluaattoon kuului uuden Mitämissämilloinin tutkiminen. Silloin ensimmäiseksi piti lukea missiuutiset ja elokuvaensi-illat.

Ennen uusien kirjojen kimppuun käymistä voisi yöpöydälle kertyneestä kasasta lukea seuraavan lukupiirikirjan (Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa) ja kiinnostavan lainakirjan (Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina). Ainakin tuo jälkimmäinen takaa varmasti leppoisan joulumielen. Loppuvuodesta kaunokirjojen lukuvauhtini hiipui hiipumistaan, ja viimeksi loppuun saamani kirja oli Alan Drewn Vesipuutarhat, joka hyvästä tarkoituksestaan huolimatta jätti lukijansa vähän väkinäisiin tunnelmiin. Välillä tuntui, että lukemisen ymmärtämisen sijaan oleellista oli rautalangasta vääntämisen ymmärtäminen.

Olen käärinyt yhden kirjapaketin itsellenikin, noin ihan varmuuden vuoksi. Muuten lukukirjat kiertävät huushollissa mukavasti lukijalta toiselle. Uudessa Suomen Kuvalehdessä haastateltu Jarmo Papinniemi sanoo osuvasti: "Suomessa kaikki lukevat saman kirjan. Se on ajattelun velttoutta." Hyvähän se on, jos me kaikki luemme saman hyvän kirjan. Surettaa kuitenkin kaikkien niiden lukematta jäävien hyvien kirjojen puolesta. Niitä on niin paljon.

Joulu tulkoon läpitunkevasti markkinoituine kirjoineen ja varmaan ähkyyn johtavine herkkuineen. Uskon vakaasti, että lukeminen ja syöminen ovat ihmiselle hyväksi.

Rauhallista Joulua!

Kirottu puhelin

Puhelin putosi yöpöydältä huimasta 40 cm:n korkeudesta. Näyttö hajosi. Putoamista voi pitää syynä rikkoutumiseen, mutta ensimmäisellä kerralla tuo älykäs nokialainen sekosi ihan vain omaksi huvikseen. Onhan laite ollut minulla toki jo yli kaksi kuukautta! Ensimmäiseen huoltoon jäi muutamia huonoja Ranskan-matkan kuvia ja enimmäkseen tarpeettomia tekstiviestejä, tällä kertaa puhelin piilottelee noin miljoonaa käyttäjätunnusta ja salasanaa, joilla pääsee kirjautumaan Hyvin Tärkeisiin Paikkoihin. Jos en tarvitsisi noita tietoja, voisin mieluusti viskata vehkeen Vesijärveen, joka ikävä kyllä on tainnut jo päästä jäätymään.

Viimekeväisen läppäririkon yhteydessä luulin oppineeni, että kaikesta mahdollisesta pitää aina olla jossain varmuuskopiot - ja että se koskee jopa puhelinta. Näin joulun tullessa yksi asia sentään lämmittää: joulukorttiosoitteet ovat tallessa! Ei niitä tietenkään ole päivitetty, mutta se on pikkujuttu.

Talviurheilun pyörteissä

Joku sanoo talviurheilu ja tarkoittaa sillä omia hiihto- tai luisteluharrastuksiaan. Saatanpa minäkin käydä pakkasluonnossa kävelemässä, toisinaan sauvojen kanssa. Sukset jäävät kuitenkin kellariin. Kouluvuosien metallinmakuinen ylämäki-alamäki-pakkohiihto saa riittää. (Vaikka onhan siitä kulunut aikaa: viime viikolla Tapanilan nousuja kävellessäni muistelin, miten Innsbruckin olympialaisten aikaan juuri ja juuri ehdin omalta liikuntatunnilta ja kahdeksan kilometrin aamuhiihdolta kuumeisena kotiin – katsomaan miesten viestiä.)

Maailmancup käynnistyy vihdoin maastohiihdon puolellakin. Mäkihypystä ei niin ole väliä, koska tuulimittarit ja pukutemppuilut ovat jo ajat sitten vahvistaneet lajin sattumanvaraisuuden. Mutta hiihto, voi onneton hiihto, voi minkä-meille-silloin-teit-hiihto! Joka talvi komennan itseäni: älä käytä siihen aikaasi, siis älä tuhlaa. Sitten tulee harmaa viikonloppu ja tv tuo ilokseni nuo värikkäissä hiihtoasuissa räkäänsä valuttavat urheilijat ja selostajien kertomat, tuhanteen kertaan kuullut ja siksi niin turvalliset latteudet. Sitä ei voi vastustaa.

Paheista noloin on ampumahiihto. Alkutalvinen viikonloppu vierähtää huomaamatta, kun voi seurata saksalaiskatsojien mölinää tai Siperian perukoiden karvahattumeren vähittäistä muodonmuutosta värikkäiden  toppavaatteiden matoksi. Hutien ja juoksevien minuuttien laskeminen tuo passiiviselle viikonlopun viettäjälle tervetullutta aivoharjoittelua.

Muuten aivojen käyttö sohvakatsomossa on jäänyt surkuteltavan vähälle sen jälkeen, kun kaikenlaiset yleiset, yhtäläiset ja demokraattiset hiihtolähdöt ovat yleistyneet. Kunpa vielä joskus saisin seurata 50 kilometrin hiihtoa, jossa on väliaikalähtö! Nyt on hiihtopohdiskelulle kuitenkin tarjoilla uudenlaista virikettä, kun Ylessä on keksitty jonkinlainen hiihtotietäjäkilpailu, jossa manageroidaan omaa hiihto-, mäkihyppy- ja yhdistetyn joukkuetta 112 osakilpailun verran, vähän samaan malliin kuin jalkapallointoilijat saavat tehdä Valioliigamanageri-pelinsä parissa. Sellaista varsinkaan ei voi vastustaa.

Nokian takana

Taas harjoittelimme laulamista. Swing It! ahkeroi Ismo Alangon ja Hectorin laulujen kimpussa huhtikuista konserttia varten. Jo tässä kuussa, 20. päivä lauantaina, pääsemme laulamaan esimerkkejä muutaman kuoron yhteiskonsertissa.

Ismo Alanko on – ah, ihanaa – ollut viime aikoina esillä monessa yhteydessä. Yle Teema näyttää parhaillaan sarjaa suomalaisesta rockhistoriasta, viime viikolla kanavalta tuli lisäksi Ismo Alangon nuori ja kaunis haastattelu vuodelta 1982. On hauska muistella vanhoja, mutta vähintään yhtä hauska on laulaa, ja laulaa juuri nyt.

Ihmeen ajankohtainen on kymmenen vuotta vanha Nokian takana. Sitä emme pääse vielä esittämään, mutta harjoitteleminenkin ilahduttaa niin paljon, että teki mieli liittää sen sanat tähän. Näin sen on Ismo Alanko kirjoittanut:

Syvällä Hämeen sydämessä, kaukana maailman kauheuksista,

Tampereen tuntumassa, Nokian takana,

pellon laidalla pieni, punainen mökki pellavaverhoineen.

Tuvan nurkassa poika tavaa Uljasta uutta maailmaa

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

Repussa kylän kirjastosta
lainattu kaikki paitsi Päätalot.
Kun korpikuusen alla
poika pänttää ekonomiaa,
mummot päätään puistelee ja supisee:
Poika päätyy nuorena hautaan, kaatuu sydänkohtaukseen.

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

Maailmaan poikaa äiti valmistaa,
mökissä pojasta leipoo johtajaa:
teet miljoonia ja onnen maan,
sua kohta kaikki kumartaa.
Kumisaappaat saavat jäädä porstuaan,
poika lähtee eikä palaa vaikka äiti odottaa.

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

Tonneittain puutavaraa
ja avaraa maisemaa.

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

On niitä muitakin: Paratiisin puu, Rakkaus on ruma sana, Kun rakkaus on rikki, Levottomat jalat. 

Runoa, runoa! Ja saa laulaa.

Kirjapinon hallitsematon kasvu

Kirjamessut jatkuvat Pasilassa vielä huomisenkin päivän, mutta minä väsähdin jo eilen iltapäivällä. Torstaina noudatin aikaisemmin julistamaani suunnitelmaa vielä melkein koko päivän, mutta perjantai meni enemmän tai vähemmän spontaaniksi käännähtelyksi. Toki torstaillekin mahtui muutama piristävä yllätys: Osmo Pekonen esittelemässä jälkimmäistä väitöskirjaansa, jokunen vanha kaveri, asiantuntevia ja ammattitaitoisia haastattelijoita.

Perjantaiaamu alkoi yleishälinästä huolimatta korvia hyväilevästi, kun Teemu Kupiainen soitti viulullaan Bachia. Jukka Mallisen Brodsky-puheiden innoittamana silmäilin antikvaaripuolen runohyllyjä ja löysin sieltä hyvin kohtuulliseen viiden euron hintaan Mallisen suomentaman Brodskyn runokokoelman, jonka rivejä joku aikaisempi lukija oli alleviivannut lyijykynällään pontevin ottein.

Petri Tammisen ja Jarmo Papinniemen keskusteluhetkestä kehkeytyi lämminhenkinen tuokio, vaikka samaan aikaan väkeä vaelsi katsomoon ja sen liepeille enemmän kuin olisi mahtunut. Haastattelun jälkeen pakenin paikalta, kun tuon elävän yleisöorganismin vellonta alkoi ahdistaa. Seuraavan session osanottajat Sofi Oksanen ja Jussi Halla-aho olivat houkutelleet hallin nurkkaan niin tiiviin ihmismassan, että jouduin käyttämään kyynärpäitäni (kohteliaiksi naamioitujen ”anteeksi”-kuiskausten saattelemana) päästäkseni pois paikaltani. Kohukeskustelu jäi siis kuulematta, mutta varmasti riittävän moni tiedotusväline kertoo (ja on jo kertonut) siitä oman versionsa.

Jo alkuiltapäivästä jalat olivat muuttuneet mukana laahattaviksi täyspökkelöiksi. Loisteputkivalo, tauoton kovaäänishäly ja ihmisvirrat käytävillä saivat niskalihakset kireiksi. Maalaisen teki mieli matkustaa kaupungin keskustaan rauhoittumaan. Täydessä raitiovaunussa istuminen oli hermolepoa.

Muutama kirja tuli kannettua kotiin, Brodskyn lisäksi mm. laulunuotteja, yksi P. Auster ja yksi H. Saure.

Muuten olen sitä mieltä, että Lahti on rauhallinen kaupunki.

Kirjat messuilla

Neljän vuoden (Tarinan suoman) tauon jälkeen uskaltaudun Helsingin kirjamessuille. Silloin viimeksi häly kävi päälle turhan ärhäkästi. Nyt on tarkoitus ottaa rauhallisesti. Niinpä olen renkuloinut messulehdestä kahden päivän kiinnostavimmat – ja kiinnostavimmat hyvin ankarasti käsitettynä – haastattelut ja keskustelut ja tuhertanut pohjakarttaan muutamia nimiä, etteivät pienet osastot, kuten ntamo, BTJ/Avain, Taide tai Fabella, pääsisi häviämään massan keskelle. Torstaina voi kuunnella vaikkapa keskustelua Rabelais'sta tai Jussi Halla-ahosta, käydä katsomassa Matti Rämöä, Pauliina Sutta ja Tuomas Kyröä, perjantaina taas aamun voi aloittaa Jukka Mallisen Brodsky-puheilla, jatkaa Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen fakta-fiktio -pohdinnoilla, kuunnella välillä Petri Tammista, Elina Hirvosta ja ntamon nonstop-runosessiota ja huipentaa päivänsä Antti Nylénin esseepuheilla.

Tai sitten voi olla, että tapaa tuttuja ja unohtuu jonnekin nurkkaan jaarittelemaan.

Nylénin uusista Halun ja epäluulon esseistä olen lukenut nyt enimmän osan. Tekee hyvää lukea jotakin, mikä on kirjoitettu itsenäisesti, vailla minkäänlaista miellyttämisen painolastia. Kun Nylén esseessään Uskonnollinen yksinpuhelu kirjoittaa kosmologi Kari Enqvististä, hän kiittää tämän kirjoitustapaa näin: ”Hän on miellyttävän penseä. Eikä kirjoita vainoharhaisesti ja pyyteellisesti, kuten julkisen keskustelijat, eikä odota vastausta vaan on tyytyväinen saatuaan oman tekstinsä valmiiksi. (Tämä on keskustelun ja itseilmaisun, eli kommunikaation ja taiteen ero. Sanataiteellisen ilmaisun mahdollisuus on vain siellä, missä yleisöllä ei ole vapaata ja tasa-arvoista kommentointimahdollisuutta.)”

Tuossa on yksi hyvä syy lukea Nylénin omia tekstejä.

Hesarissa Matti Mäkelä, josta näyttää tulleen ylin auktoriteetti esseekirjoittamista arvioitaessa, kehuu Nylénin ja samalla koko Savukeitaan esseejulkaisemisen. Mäkelä puhuu sisällöstä. Toisaalla taas, uusimmassa Image-lehdessä, Pekka Hiltunen kirjoittaa kirja-alan seksikkyydestä ja mm. vertaa kirjojen ja äänitteiden myyntiä ja kertoo kammottavasta ilmiöstä nimeltään luksuskirja (esimerkiksi Taschenin kustantama Muhammed Ali -elämäkerta, johon sisältyy Alin signeeraamia valokuvia ja Jeff Koonsin tekemä veistos). Kirjallisuudesta voi siis puhua tavoilla, jotka eivät koskaan, koskaan kohtaa toisiaan.

Mäkelän omista kirjoista luin vastikään Suuren muuton (1986), jossa kerrotaan, miten 60- ja 70-luvun maaseuturomaanit kuvasivat tuon ajan murrosta, muuttoa maalta kaupunkiin. Kirja on tiivis ja looginen, mutta paikoin ihmeen vaikein lauserakentein ja suorastaan huolimattomalla kielellä etenevä. Maaseutuaiheen innoittamana luin saman tien Mäkelän nuoruuspäiväkirjasta koostetun teoksen Soulmies sänkipellossa (2007). Se puolestaan hurmasi suoruudellaan ja pelkistetyllä ajankuvallaan. Maaltamuuttoteemaan sopi jatkoksi Semi Purhosen, Tommi Hoikkalan ja J.P. Roosin toimittama Kenen sukupolveen kuulut? (2008), jossa analysoidaan suurten ikäluokkien sukupolvea ja pohditaan, voidaanko 60-lukulaisista puhua omana, yhtenäisenä sukupolvenaan. Kun en ole sosiologi, jaksan huonosti lukea tilastotieteellistä analyysia joskus rasittavan monine ristiintaulukointeineen. Mutta kirjassa on monta lukua, jotka panevat ajattelemaan erityisesti 1960-luvun loppua ja sitä, keihin tuon ajan kuohunta oikeastaan vaikutti.

Kovin monta kirjaa on kesken. Saa nähdä, kasvaako pino messuilla käynnin jälkeen. 

Epäsosiaalinen mediassa

Tuoreen Facebook-eroni kunniaksi kävin katsomassa David Fincherin uuden elokuvan The Social Network, joka kertoo Facebookin alkuvaiheista. Se on mitä mainiointa viihdettä: hurjaa vauhtia etenevä dialogi heittää katsojansa keskelle äärifiksujen ja samaan aikaan sosiaalisesti keskenkasvuisten opiskelijoiden ihmemaailmaa. Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergista on tehty yliälykäs mutta melkein tunteeton poikarukka, joka ei paljon kunnioita ystäviään, naisiaan tai liikekumppaneitaan.

Zuckerbergin ja muutamien muiden (jotka elokuvan mukaan syrjäytettiin Facebookin ytimestä) Harvardin boy wondereiden ansiosta myös me itseämme sosiaalisina pitävät keski-ikäiset olemme verkottuneet sinne, tänne ja tuonne tuon ihmeellisen naamakirjan kautta. Kaverilistalta löytyy työtuttuja, lasten ystäviä, sukulaisia, muinaisia luokkatovereita. Kieltämättä minuakin harmittaa se, että kun luovuin Facebookin käytöstä, vaikeutin samalla yhteydenpitoa vaikkapa muilla mailla asuvien ystävieni kanssa ja jäin sitä paitsi ilman toisten ihmisten ihania pikku oivalluksia.  Mutta sitten oli toisaalta tämä kaikki: loppumaton virta tilapäivityksiä, kaveripyynnöt niiltä, joiden kanssa en halunnut jakaa omia asioitani – ja varsinkin aika, joka kului nopeammin kuin oli tarkoitus. Tietysti Facebookiakin voi hallita, jos viitsii paneutua sen yksityiskohtiin, jotka auttavat rajaamaan pois epämieluisaa aineistoa. (Ja tällä kohtaa perheen nuoriso voisi komentaa: "Äiti, älä ota niin vakavasti!")

Kenties tässä iässä (joka on muuten päivälleen sama kuin ohjaaja David Fincherin!) aivot kaipaavat pitempiä jaksoja, jolloin voi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Miksei sitä voisi sanoa suoraankin: ihminen kaipaa rauhaa.

Heikki Valpola, monipuolinen musiikkimies

Tämä teksti syntyi Kuoroviihde-lehden toiveesta ja unohtumattoman pyöräretken innoittamana.


Päivää, herra Valpola

Äänirauta heilahtaa ja ”Oman kullan silmät” kajahtaa pikkuravintolan pöydän ääressä Verdunin kaupungissa. Heikki Valpola ja me muutamat muut suomalaiset polkupyöräilijät innostumme antamaan laulunäytteen ranskalaisille illanistujille. Kirjava seurueemme on taas yhden päivän ajan saanut nauttia lorrainelaisen maalaismaiseman lisäksi paikallisista herkuista ja vilkkaasta keskinäisestä keskustelusta.

Viikon mittaisella retkellä on siis mukana myös Heikki Valpola, monipuolinen ja aktiivinen musiikkimies, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian lehtori. Kuoroväelle Valpola on tullut tutuksi Kullervo-kuoron pitkäaikaisena johtajana ja vuodesta 2000 alkaen myös Karkkilan viihdekuoron vetäjänä. Suurimman työn hän on kuitenkin tehnyt säveltämisen ja opettamisen parissa.

Säveliä valkokankaalle ja kuoroharjoituksiin

Kuoroihmiset tuntevat Valpolan kansanlauluhenkiset laulut, jotka ovat syntyneet hänen omien kuorojensa tarpeisiin. Hän on säveltänyt myös paljon kamarimusiikkia, erityisesti harmonikkakokoonpanoille. Musiikki balettiin Sali No 6 valmistui Suomen Kansallisbalettia varten 1982. Moni Valpolan sävellys on meille tuttu kenties tietämättämme, koska hän on tehnyt musiikin useisiin elokuviin ja tv-ohjelmiin: esimerkiksi Timo Linnasalon Päivää, herra Kivi, Veikko Kerttulan Iso vaalee, Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää ja Jörn Donnerin Miestä ei voi raiskata.

Elokuvasäveltäminen on Valpolan mukaan oma erityislajinsa: - Siinä harvoin kirjoitetaan valmista, konserttikelpoista musiikkia, sillä ääniraidan osaksi kelpaa pelkistetyimmillään yksi ääni, sen jatkuva ärsyttävä toisto, kaukainen sointu tai keskeneräinen melodia, joka herättää jonkin tunnetilan.

Joskus elokuvasävelet ovat toki muotoutuneet kokonaisuuksiksi ja päässeet konserttielämäänkin: esimerkiksi Kolme kuvaa concertinalle ja jousikvintetille ovat peräisin Veli-Matti Saikkosen ohjaamasta tv-elokuvasta Sujut. Samoin on laita kuorosarjan Kolme laulua Kalevalasta, joka syntyi alunperin Veikko Kerttulan TV-elokuvaan Kuu paistaa hellästi.

Maailmalla Valpola tunnetaan varsinkin harmonikkasävellyksistään, joita esitetään jatkuvasti mm. harmonikkakilpailuiden teoksina. Harmonikan käyttö etenkin kamarimusiikissa johtuu paljolti jo 1970-luvulla alkaneesta yhteistyöstä harmonikkataiteilija Matti Rantasen kanssa. Rantanen toi instrumentin aikoinaan myös Sibelius-Akatemiaan.

Raja-aidat nurin

Kun puhe tulee tyylistä, Valpola kertoo vierastavansa musiikin keinotekoisia tyylirajoja, joilla karsinoidaan ihmisiä esimerkiksi ”klasareihin, jatsareihin, rokkareihin tai kansanmuusikoihin”. Niinpä hänen oma tyylinsä on muokkautunut vähitellen juuri sellaiseksi, mitä se tällä hetkellä on.

- Rajat synnyttävät liikaa ennakkoluuloja, paheksuntaa, jopa silkkaa rasismia. Joka niityllä voi kulkea ja poimia omat vaikutteensa, muokata omat kielikuvansa ja sävynsä siitä kaikesta, mitä on eläessään itseensä imenyt. Se on oppimista ja ilmaisua, sanoo Valpola.

Musiikin teoriaa ja käytäntöä

Heikki Valpola on toiminut Sibelius-Akatemian lehtorina vuodesta 1980 alkaen ja opettaa siellä yhä sävellyksen ja musiikin teorian osastolla. Säveltämiselle aikaa on yleensä ollut viikonloppujen lisäksi kaksi päivää viikossa, kun kolme päivää on varattu opetustyölle ja kuoroille. Toki usein nuo päivät saattavat venähtää pitkälle yöhön asti.

- Opettaminen ja säveltäminen tukevat toisiaan mainiosti, koska tunteja valmistellessani joudun penkomaan asioita, joihin en aiemmin ole törmännyt. Opettaminen on siis myös jatkuvaa oppimista. Toisaalta vuosien varrella kertynyt oma kokemus on kullanarvoista pääomaa ja siitä riittää välitettäväksi opiskelijoillekin, Valpola kertoo.

Helsinkiläisen Kullervo-kuoron johtoon Heikki Valpola tuli vuonna 1984, ja tästä asti tuo omaleimainen kokoonpano on esittänyt johtajansa säveltämää musiikkia, toisinaan maailmalla kiertäen. Kuoron ohjelmistossa ovat olleet mm. sävellyssarja Ilpo Tiihosen Helsinki-aiheisiin runoihin sekä sävellykset Kalevalan ja Kantelettaren teksteihin.

Karkkilan viihdekuoro, joka juuri vietti 30-vuotisjuhlaansa, sai paikkakunnalla asuvan Heikki Valpolan ohjaksiinsa vuonna 2000. Paikallisen laulajakokoonpanon vetäminen on mukavalla tavalla osa paikallista sosiaalista elämää.

Pyörän selässä Euroopassa

Sateinen aamu koittaa Verdunin kaupungissa, ja sekalainen seurueemme valmistautuu päivän etapille. Polkeminen on vain yksi osa näitä Oskari Jalosen seuran kulttuuripainotteisia pyöräilymatkoja, joita professori Tarmo Kunnas on jo vuosien ajan vetänyt. Retkillä kohtaavat erilaiset ihmiset erilaisilta elämänaloilta, hyvä ruoka ja juoma, uudet maisemat ja niiden historia. Heikki Valpolankin mukaan ajatukset kummasti tuulettuvat. Kypärä päähän, lahkeensuut kireälle ja satulaan! Illalla polvissa tuntuu, mutta taas on päästy 70 kilometriä eteenpäin ja koettu ranskalainen syyssade, hartaina tuijottavat lehmät ja liikkeellä olon ilo. Muutama laulukin saa taas päästä ilmoille!

Uusi tapa

Tämä olkoon uusi tapa käsitellä ajankohtaisia ja historiallisia asioita.