Vesijärvellä tuuli tänään. Sen huomasi, kun hiihti Ruoriniemestä takaisin satamaan päin. Tietysti ennen viimeistä keskustataivalta piti käydä kahvilla. Ihminen on ansainnut kakkukahvit, kun on hiihtänyt kaksi pientä lenkkiä ensimmäisen kerran muutaman vuoden tauon jälkeen. Niin kuin muuan ystäväni viime viikonloppuna oivalsi: jotkut puhuvat hiihtokilometreistä, mutta tällaiselle harvemmin harrastavalle riittää, kun puhuu metreistä. Entinen Suomen Chicago, The Windy City.
Linja-autoasemalta aukeaa näky(mä) järvelle. Tänä talvena Paasikivenaukiolta asti pääsee rannan suuntaan sukset jalassa. Väkeä tulee vastaan sauvojen, koirien ja lastenrattaiden kanssa. Rannan kahvila pursuaa niiskuttavia ja punaposkisia kävijöitä. Vain varttitunnin kävelyn päässä on tori, jota myös kaupunkimme ytimeksi sanotaan, sunnuntaihiljaisena. Lahti, The White City.
Paikalliset keskustanäkijät maalailevat meille kuvia tunnelmallisista kivijalkakaupoista ja luksusravintoloista. Kuka niitä haluaisi vastustaa? Ei tietenkään kukaan eloisaa ja yksilöllisesti palvelevaa kaupunkikeskustaa toivova, ei varsinkaan jos vielä sattuu asumaan ydinkeskustassa. Kivijalkakauppiaan kokemus kertoo vain niin kovin karuin sanoin: hinta ratkaisee. Kuka lahtelainen haluaisi ostaa vaikkapa kirjan, jos se maksaa kivijalkaidyllistä ostettuna kaksi euroa enemmän kuin persoonattomaksi moititussa ketjukaupassa tai suurmarketissa? Suuria asiakasvirtoja ei ikävä kyllä ohjailla design- tai edes söpöyskertoimilla. Lahti, entinen Business City.
Pienen ja suuren on hankala kohdata. Käytännöstä teoriaan on pitkä matka. Näyistä tulee visioita, suunnitelmista strategioita, toimialoista klustereita. Monta monimutkaista ja monitulkintaista sanaa kirjoitetaan peräkkäin. Jotta kaikesta tuosta saisi tolkkua, voi mennä ulos kävelemään ja jäsentämään ajatuksiaan. Ensin voi seistä keskellä toria ja katsoa jokaiseen ilmansuuntaan, ylöskin, koska siellä on taivas. Sitten voi kiivetä kaupungintalon juurelle ja vilkuttaa kirkolle vastapäätä. Tai sitten voi – ilman suksiakin – marssia linja-autoaseman ohi suoraan rantaan ja toivoa, että aurinko ei olisi vielä ehtinyt laskea.
Joka puolella näkyy metsää. Se on tämä meidän Lahti, The Green City. Paitsi että se kirjoitetaan GreenCity. Ja se on kehittämisohjelma eikä mikään kaupunki.
