Joulu palasina

Kirjoitin muistilapun. Se katosi. Luin joulukorttiosoitteistoa. Se oli vanhentunut. Elin torstaita, mutta olikin keskiviikko. Aikataulut pettävät, tavarat ovat väärissä paikoissa. Tästä meille huudetaan joka lehden sivuilta ja blogeista: älä stressaa, älä hössötä! Täydellistä ja oikeaoppista joulua on niin paljon ympärillä, että neuvoja on joskus vaikea kuunnella.

Kiireisen päivän ilta kotona: järkevä olisi järjestänyt, paketoinut ja siivonnut. Sen sijaan raivasin keittiön pöydälle tilan, sanomalehtipinojen ja joulukorttien viereen, kirkasvalolampun ja joulutähden katveeseen. Iltakahdeksalta aloitetettu työ valmistui ennen kahta yöllä. Mikä oli tulos? Tuhannesta palasta koottu imelä joulukuva.

Joulupalapeli tuli lapsuudenperheeseeni vuonna 1975 rakkaan Amerikan-serkun, Gailin, mukana. Siitä asti olen koonnut sen joka joulu, joskus jopa kahdesti. Se on ikioma joulurituaalini. Tuhat palaa, joista melkein jokaisen paikan tiedän etukäteen. Ensin valmistuu perheenäiti violetissa puvussaan, sitten joulukuusi, lasten sänky tilkkupeittoineen, viimeisenä kirjaimet Twas the night before Christmas.

Toista viikkoa olin tuskaillut terävän niskakivun kanssa. Vajaan kuuden tunnin kenottaminen pöydän ääressä palasia tuijottaen paransi sen. Aamulla purin kuvan taas palasiksi, kauhoin ne sekaisin valmiiksi seuraavaa kertaa varten. Tämä riittää: täydellisen joulun kuva, jonka voi joka vuosi rakentaa uudelleen.

Amatöörit alas lavalta!

On tullut taas esiteltyä paikallisten kirjoittajien tämän vuoden tuotoksia. Ja on tullut laulettua: kuoron kanssa ja itsekseen, harjoitellen. Amatööriyttä on siis ilma sakeanaan.

Musiikkipiireissä kiertää vanha vitsi siitä, miten ammattilaisen ja amatöörin erottaa toisistaan: ammattilaista on joskus vaikea suostutella esiintymään, mutta amatööri ei ymmärrä poistua lavalta. Olisiko kummallakin kuitenkin aikansa ja paikkansa?

Salpausselän kirjailijat ry:llä on tapana kerran vuodessa päästää kirjoittajat ääneen. Kirjaston auditoriossa vuoron saa jokainen, joka on kuluvana vuonna julkaissut jotakin uutta. Kirjoittajayhdistyksen jäsenet ovat monenkirjavaa joukkoa: konkarikirjailijoita, vasta julkaisemaan päässeitä tai pitkän linjan omakustantajia. Uutuuksien illassa heitä ei erotella toisistaan, ei järjestetä rankinglistalle.

Kaikki tietävät, kuinka kovan työn ja monen onnekkaan yhteensattuman tulos on kirjan julkaiseminen ns. oikean kustantamon kautta. Kun käsikirjoitus hyväksytään, työ vasta alkaa. Helpoksi käynyt omakustantaminen (tai palvelukustantaminen, jos halutaan erotella käsitteitä) antaa kaivatun mahdollisuuden jokamiehelle: saat tekstisi kansiin, kunhan huolehdit kuluista. Joskus käy niin, että kansiin päätyy käsikirjoitus, ei hiottu ja moneen kertaan kirjoitettu teksti.

Olen heilutellut kritiikin lippua ties minkä konklaavien kokoontumisissa, julistanut harjoittelemisen ilosanomaa meidän kaunoharrastajien joukoissa. Valmis tuotos tarvitsee kritiikkinsä: kirjaa (ja konserttia) on saatava arvioida ammattimaisesti. Valpas harrastaja myös ymmärtää, että silloin arvioidaan tuotosta eikä persoonaa. Mutta sen kerran kun ollaan koolla yhdistyksen nimissä ja yhteisellä esittelyasialla, jokaista kunnioitetaan.

Maailma on sikäli kummallinen, että ihminen voi oppia uutta, vaikkei kuuluisi todennäköiseen oppijoiden ryhmään. Yllätyksiä sattuu: pusikosta voi astua esiin kelpo kirjailija, keski-ikäinen voi oppia laulutekniikkaa. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu, ellei oppimiselle anna tilaa. Joku hurjapää voisi puhua jopa vapautumisesta.

Tervetuloa, kritiikki! Hyvästi, kyynisyys.

Ympäri Ranskaa ja Päijät-Hämettä

Kesällä voi matkustaa. Jos matkustaa ulkomaille, vaikkapa Ranskaan asti, joutuu helposti lentokoneeseen. Perillä voi onneksi käyttää junaa ja varsinkin polkupyörää. Oskari Jalosen seuran (jota voitaisiin nimittää myös Elävien pyöräilijöiden seuraksi) mukana pyöräilystä tulee itseään suurempaa, kun raastavien mäkietappien ja tasaisempien unikkopeltomaisemien jälkeen istutaan iltaa milloin hotelliksi muunnetussa vanhassa linnoituksessa, milloin provencelaisia herkkuja pursuavan ravintolapöydän ääressä. Ylämäet yhdistävät!

Kuka tietää, missä on Verdon-joen kanjoni? Ennen matkaa tutkin pelokkaana Google Mapsin ns. katunäkymiä tulevan reitin varrelta. Euroopan syvin rotko, niin, ja sinne pitää mennä pyöräilemään – miksi ihmeessä? Kun siellä ollaan, vallitsee kuitenkin se kummallinen maan kamaran tuottama turva: vaikka matalan kiviaidan takana putoaa satojen metrien kallioseinämä, jalat pysyvät lähellä tien pintaa. Aivan toista olisi kurkkia kanjonin pohjalle korkean auton kyydistä.

Kesäkuun alun Provence vaihtuu keskikesäiseen Suomeen ja Päijät-Hämeeseen. Täkäläisten lomapäivien parhaita ovat ne pyörän selässä vietetyt. Kun keskuspaikkana on Lahti, hyviä retkireittejä pitkin pääsee vaikka mihin suuntaan. Jos yhdistetään polkupyörään toinen kesäinen kulkuneuvo, saadaan tulokseksi rengasmatka: Urajärven kautta Heinolaan, sieltä laivalla kotiin. Neljän ja puolen tunnin istuminen sopivasti nuhruisen sisävesilaivan kyydissä on toki puuduttavampaa kuin yhtä pitkä rupeama pyörän päällä, mutta tutut järvinäyt palkitsevat.

Innokkaimpien pyöräilijöiden mielestä Hollolan kirkon lenkki saattaa olla tylsä klisee, mutta suotuisissa tuulioloissa se toimii aina, keväällä lintujen ja näin sydänkesällä piennarkukkien takia. Kahvit kirkonkylän kioskilla, viimeinen pinnistys Messilän mäessä ja voittajan olo kotipihassa.

Pyöräilyelämyksiä voi etsiä sieltä tai täältä. Kun on reippaillut jalkansa veteliksi, saa mieli urheilusankaruutta tulvillaan istahtaa katselemaan lomapäivän huippuviihdettä, Tour de Francea. Muistakaa ensi sunnuntai 14.7. ja nousu Ventoux'n vuorelle. Siitä kirjoitti jo Petrarca.

Monta iltaa oopperassa

On syksy 1970. Lahdessa saa ensi-iltansa Verdin ooppera Naamiohuvit. Tokaluokkalainen, Launeen kirkon tyttökuorolainen, pääsee ensi kertaa kuulemaan elävää oopperaa. Hän lumoutuu. Talven aikana hän mankuu itsensä katsomoon vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Amelialla on violetin ja valkoisen kirjava puku. Kustaa III laulaa komeasti. Konserttisali on muuttunut hoviksi.

Koulussa tokaluokkalaiselle annetaan tehtäväksi kirjoittaa aiheesta Mikä minusta tulee. Kirjoitelma on perusteellinen: Minä aion oopperalaulajaksi. Se olisi kivaa kun saisi laulaa ja näytellä ja kaiken kruunuksi saisi hienoja vaatteita. Olisi kivaa kun saisi laulaa niin kovaa kuin jaksaa. Päälläkin olisi vain silkkiä ja samettia. Mutta ennen kaikkea että saisi laulaa ja näytellä. Jos en pääsisi oopperalaulajaksi niin haluaisin olla maalaistalon emäntä.---

Parin kaunokirjoitusvihon sivun verran tunnelmoidaan maatalon elämän ihanuuksilla ja pohditaan jopa mahdollista kotiäitiyttä. Lopuksi palataan kuitenkin ytimeen ja realistiseen tulevaisuudennäkyyn: Toivottavasti voin olla suurena jokin näistä. Mieluiten olisin oopperalaulaja. En tiedä ovatko nämä minusta suurena hauskoja (luultavasti ei).

Tokaluokkalainen harjoittelee pianonsoittoa, käy läpi Lotilan lauluopit ja säveltapailun hullut vuodet konservatoriolla, kasvaa isoksi, selvittää koulut loppuun. Ei tule laulukoulutusta, ei maalaistaloa. Tulee ihan toisenlaisia töitä, mutta tulee myös aina uusia kuoroja.

Kiitos upealle Amelialle, Ritva Auviselle, ja muille Lahden Oopperan laulajille, jotka herättivät tokaluokkalaisen. Siitä jäi kokoikäinen ilo: ilo kuunnella, toisinaan ilo päästä itse mukaan osaksi soivaa maailmaa. Toukokuun 11. päivä entinen tokaluokkalainen laulaa taas kuorossa, kun lavalle astuvat ihanat solistit, Lahden Oopperan tähdet vuosien varrelta.

Lue ja muutu!

Lukukeskus ja WSOY julkaisivat viime Kalevalan päivänä lukemisen ylistyslaulun, teoksen Kirja joka muutti elämäni. Se on syntynyt skottilaisen esimerkin pohjalta, Lukukeskuksen toiminnanjohtajan, Anu Laitilan, ja Silja Koiviston toimittamana. Lukukeskus julisti keväällä 2012 avoimen kirjoituskutsun kirjan otsikon mukaisella teemalla. Yhteen koottiin kokemukset 58 kirjasta, joista 46 tuli Lukukeskukseen lähetetyistä kirjoituksista, loput 12 erikseen kirjailijoilta ja muilta vaikuttajilta pyydetyistä teksteistä.

Mukavaa luettavaa kirjasta tekee sen sekalaisuus ja enimmäkseen hyvin tärkeilemättömät perustelut kirjavalinnoille. Jotkut kirjoittajat kertovat lukemisen dramaattisista vaikutuksista omaan elämään: kirja on pelastanut itsetuhoisilta ajatuksilta, kirkastanut ammatinvalinnan, auttanut sairauden parantamisessa, herättänyt sosiaalisen omantunnon, rohkaissut lähtemään vaikeasta suhteesta. Useimmin kirjoituksista huokuu kuitenkin ilo, joka koituu uusien maailmojen löytymisestä, kirjallisten sielunkumppanien tapaamisesta ja vieraisiin  kulttuureihin tutustumisesta. Miten usein onkaan pieni kyläkirjasto tuonut raikkaita tuulia yksitoikkoiseen ja yksinäiseenkin arkeen!

Vaikka kokemuksiaan kirjassa jakavat myös nimekkäät kirjailijat, kokonaisuus ei suinkaan ole mitenkään elitistinen tai edes korkeasti kaunokirjallinen, vaan vaikutuksen tehnyt kirja on usein ollut täsmäisku tiettyyn elämäntilanteeseen. Myös kirjoittajien ikä vaihtelee: vanhin on syntynyt 1925, 1990-luvulla syntyneitä on mukana useita. Moni kertoo lukemisen vaikutuksesta omaan kirjoittamiseensa, oli se sitten harrastus tai ammatti.

”Lukeminen muokkaa maailmankuvaa. Kirjat opettavat ymmärtämään yhteiselämää, ympäristöä ja kanssakäymistä.” Näin kirjoittaa toinen teoksen toimittajista, Anu Laitila, avaussanoissaan. Sama sanoma toistuu kirjan sivuilla yhä uudelleen, joka kerran vähän eri sanoin, mutta ytimeltään kirkkaana. 

Liisa Väisänen kertoo opiskeluaikaisia muistojaan William Faulknerin kirjasta Ääni ja vimma: ”Yhden totuuden sijasta siinä esitettiin neljä ehdotonta totuutta, kaikki yhtä rehellisiä, arvostettavia sekä tärkeitä. Kirja avasi silmäni totuuden yksilöllisyyteen. Ymmärsin, kuinka me kaikki kannamme mukanamme omaa totuuttamme. Minä ja kanssani  samoin ajattelevat eivät olleetkaan ainoan tien näyttäjiä. Teitä oli monta. Kaikki ne olivat yhtä oikeita tai vääriä. Mustan ja valkean ohella silmieni eteen aukeni ääretön määrä kauniita harmaiden sävyjä. Minusta oli tullut aikuinen.”

Taas voin olla tyytyväinen: jotkut muut ovat puolestani kertoneet lukemisen välttämättömyydestä. En millään olisi yksikseni löytänyt noin paljon hyviä perusteita!

Penkkiurheilija laulukuorossa

Kevättalvi on mukamas urheilun juhlaa. Eurooppalaiset jalkapalloliigat alkavat olla ratkaisuvaiheissa. Hiihtofriikki sai iloita ruotsalaisen Johan Olssonin  sankarisuorituksesta Val di Fiemmen MM-kisojen viidenkympin yhteislähtökisassa. Kansallista lähestymiskulmaa ei tällä kertaa kannattanut korostaa. Kilpaillaan ja karsiudutaan, mitä se on? Urheiluselostuskielellä pudonnut joutuu laulukuoroon. Höh, sanoo penkkiurheilija.

Muuten ei kukaan puhu nimenomaisesti laulukuorosta. Halutaanko urheilun maailmassa kenties erottaa laulukuoro antiikin näytelmien puhekuorosta? Vai olisiko vielä olemassa jokin muu kuorotyyppi, jota en tunne? Häh? kysyy kuorolaulaja.

Urheiluselostusten kieli muuttuu. Laulukuoroon joutuminen on suhteellisen uusi ilmaisu, mutta se on levinnyt hämmästyttävän laajalle, lehtiotsikoiksi asti. Sitten on tällaisia lieviä luisumisia: nykyään ei vaikkapa hiihto- tai juoksukilpailun aikana enää olla hyvissä asemissa vaan asetelmissa. Missä ihmeen asetelmissa? Asetelmista rajoittuneeseen mieleeni tulevat Cezannen maalaamat omenat vadilla.

Jokaisella selostajalla on tietysti henkilökohtaiset suosikkisanansa. Hannu-Pekka Hänninen kertoo mäkihyppääjien ikävuosista. Ovatko ne jotenkin erilaisia kuin vuodet yleensä? Mikko Hannulaa silmällä pitäen voidaan todeta hänen lauseidensa alkaessa vallitsevan epäselvyyden siitä, mihin ne tulevat päättymään. Veljeni kertoi vastikään nähneensä kaupungilla urheiluselostajan Bror-Erik Walleniuksen muodossa.

Yksi henkilökohtaisen tyylin helmi on Juha Jokisen muinainen kiertotemppu Suomi-Tsekkoslovakia –jääkiekko-ottelussa: Ja onneksemme kiekko menee yli siniviivan…hiljaisuus…ajattelevat tsekkoslovakialaispelaajat. Enää epäonnistuneita urheilijoita ei kisan jälkeen lähestytä ihan niin suorasukaisesti kuin omalle kysymykselleen virnistävä Pentti Salmi aikanaan: Mikä meni pieleen?

On myös tunnelmamuistoja. Mikko Hannula karjuu Ylen studiossa täyttä kurkkua, kun Kalle Palander on voittanut yllättäen maailmanmestaruuden kaukana Vailissa Amerikan mantereella, missä paikalla ei ole selostajaa, vaan toimittaja Kemppainen: Jyrki Kemppainen, kuuluuko, kuuluuko?  Innokas ampumahiihtomies Pertti Tapola selostaa myös esimerkiksi painia radion puolella. Nosta nyt se karvakasa! kuuluu kannustus Marko Yli-Hannukselalle Ateenan olympiafinaalissa. Omalla penkkiurheilijan urallani olisin jo voinut viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaa, koska muistan Anssi Kukkosen murtuneen äänen hänen huutaessaan: Herranjestas, nyt sieltä tulee Puttemans!

Olen penkkiurheilija. Tänä iltana menen kuoroharjoituksiin, koska olen päässyt laulukuoroon!