On syksy 1970. Lahdessa saa ensi-iltansa Verdin ooppera
Naamiohuvit. Tokaluokkalainen, Launeen kirkon tyttökuorolainen, pääsee ensi
kertaa kuulemaan elävää oopperaa. Hän lumoutuu. Talven aikana hän mankuu
itsensä katsomoon vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Amelialla on violetin ja
valkoisen kirjava puku. Kustaa III laulaa komeasti. Konserttisali on muuttunut
hoviksi.
Koulussa tokaluokkalaiselle annetaan tehtäväksi kirjoittaa
aiheesta Mikä minusta tulee.
Kirjoitelma on perusteellinen: Minä aion
oopperalaulajaksi. Se olisi kivaa kun saisi laulaa ja näytellä ja kaiken
kruunuksi saisi hienoja vaatteita. Olisi kivaa kun saisi laulaa niin kovaa kuin
jaksaa. Päälläkin olisi vain silkkiä ja samettia. Mutta ennen kaikkea että
saisi laulaa ja näytellä. Jos en pääsisi oopperalaulajaksi niin haluaisin olla
maalaistalon emäntä.---
Parin kaunokirjoitusvihon sivun verran tunnelmoidaan maatalon
elämän ihanuuksilla ja pohditaan jopa mahdollista kotiäitiyttä. Lopuksi
palataan kuitenkin ytimeen ja realistiseen tulevaisuudennäkyyn: Toivottavasti voin olla suurena jokin
näistä. Mieluiten olisin oopperalaulaja. En tiedä ovatko nämä minusta suurena
hauskoja (luultavasti ei).
Tokaluokkalainen harjoittelee pianonsoittoa, käy läpi Lotilan lauluopit ja säveltapailun
hullut vuodet konservatoriolla, kasvaa isoksi, selvittää koulut loppuun. Ei
tule laulukoulutusta, ei maalaistaloa. Tulee ihan toisenlaisia töitä, mutta tulee
myös aina uusia kuoroja.
Kiitos upealle Amelialle, Ritva Auviselle, ja muille Lahden
Oopperan laulajille, jotka herättivät tokaluokkalaisen. Siitä jäi kokoikäinen
ilo: ilo kuunnella, toisinaan ilo päästä itse mukaan osaksi soivaa maailmaa.
Toukokuun 11. päivä entinen tokaluokkalainen laulaa taas kuorossa, kun lavalle
astuvat ihanat solistit, Lahden Oopperan tähdet vuosien varrelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti