Joulu sekoitti ajanlaskua. Oli pyhäpäiviä ja välipäiviä ja
viikonloppupäiviä. Oli ruokaa ja juomaa ja parasta perheseuraa (hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä).
Tällaisen juhlarupeaman jälkeen arkeen laskeutuminen on iloista suurimpia (työ tekijäänsä kiittää).
Joulun tienoo toi monta rauhoittavaa hetkeä. Twin Peaks
–maraton saatiin vietyä loppuun ja muutama elokuvasivistyksen aukko tukittua (moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa
sisältä). Vuosien takaisia harrastuksiakin voi näköjään elvyttää: värien
tuottamasta ilosta pääsee parhaiten osalliseksi maalaamalla (vanhassa vara parempi).
Vaikka olen kliseiseen tapaan juuri hankkinut kuntosalikortin
ja kuvittelen noudattavani jonkinmoista terveyskuuria lähiviikkoina (joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee), yritän
pysyä mahdollisimman kaukana pakkosuorittamisesta (ahkeruus kovankin onnen voittaa). Se on tosin jo itsessään
paradoksi: yrittää – hampaat irvessä – ottaa rennosti (suo siellä, vetelä täällä).
Tammikuu on ollut aina liian pitkä (sama pää kesät talvet). Nyt sitä katkovat tuttujen ja vieraiden
kirjoittamat kirjat ja niiden tuomat tapaamiset: on lukuiltaa,
julkistamistilaisuutta, lukupiiriä ja esittelyhetkeä (laiska töitään lukee.) Lukeminen tuo sydäntalveen valoa ja lisää niitä kaivattuja
värejä (oma apu paras apu).
Huomaan toistelevani (harjoitus
tekee mestarin) samaa viikosta toiseen, vuodesta toiseen: älä suorita, en
suorita, ole suorittamatta. Jospa vain hiljaisesti kirjaisin teesini ylös (puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa).
Hyvää uutta vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti