Lue: kuvassa marraskuu

Luen romaania, jossa kerrotaan ohimennen ristipistotaulusta. Haluan heti ommella sellaisen, vaikken ole koskaan yrittänyt mitään sentapaistakaan. Luen hartaasta kahvinjuonnista ja menen mittaamaan purut suodattimeen.

Ja toisin päin: kahvin kanssa maistan ohransekaista maalaisleipää ja haluan kirjoittaa siitä, sitkeästä kuoresta erityisesti, koska se antaa hampaille juuri sopivan vastuksen. Illalla kuljen pimeän puiston poikki kuoron ja orkesterin yhteisiin harjoituksiin ja kuulen Händelin soivan salin huopaisessa akustiikassa kaikesta huolimatta taivaallisena. Millaisin sanoin siitä voisi kirjoittaa?

En osaa ottaa kännykällä hyviä valokuvia. Puhelimen kamera ei muka ole tarpeeksi hyvä. Ihan varmasti on, minä en vain viitsi opetella ja keskittyä. Katselen kuitenkin mielelläni valokuvia, varsinkin niitä, joissa on jokin yllätys, punainen pilkku harmaan keskellä. Siis ihailen näkijöitä, valokuvaajia.

Verhotangosta roikkuu lapsen muinoin muotoilema paperimassalokki, kolmiulotteinen linnunkuva. Se näyttää lentävän ulos ikkunasta. Ikkunalaudalla työpöydän takana kököttävät varis ja pingviini. Pöytä täyttyy papereista. Ne vaihtuvat, mutta linnut pysyvät. Lintujen muovaajat ovat aikuisia jo, mutta linnut säilyvät sellaisina kuin ne lapsen käsin tehtyinä olivat, lapsen tarinoina.

Marraskuu on lukuhaastekuukausi: vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Vaikka juuri tähän kuukauteen on osunut paksu pino toisenkinlaista luettavaa, kaunosivut tekevät päivästä valoisan. Kun luen, joudun kierteeseen. Teksti on kuva on maku on sana on ilo. Se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.