perjantai 17. lokakuuta 2014

Pyöräillen syksyyn

Tämänvuotinen Ranskan-pyöräily on takanapäin: Canal du Midi, plataanien välistä vilkkuva aurinko, seisahtunut vesi ja aika. Kun on saanut olla viikon irti arjesta ja verkosta, oma paikka syksyn keskellä on helpompi hahmottaa.

Tänään taivas on kirkkaansininen, ikkunan takana lehmus pudottelee lehtiään yksi kerrallaan. Kun syksy tulee, voi tuntea eron ulkoilman ja sisäilman välillä. Kun pimenee alkuillasta, saa sytyttää lampun. Hattu päähän, kaulus kiinni leukaan asti. Pimeä kannustaa kääntymään sisäänpäin ja piirtämään omat rajat entistä selvemmin.

Alkusyksystä Kristina Carlson kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (35/2014) ihmisen reviireistä mm. näin: ”Toisen rajojen kunnioittaminen ei ole koleaa etäisyyttä, vaan hienotunteisuutta ja sitä, että antaa toisellekin mahdollisuuden.” Kun haluaa puolustaa omaa tai jonkun toisen reviiriä, on vaikea löytää sanoja tai varsinkaan oikeaa äänenvoimakkuutta. Jos kerran on kyllästynyt siihen, että kovaäänisintä kuunnellaan, parempi olisi kai kuiskata. Ei kai tarkoitus voi aina pyhittää keinoja, eikä rauhan kaipuuta voi räyhätä megafonin läpi.

Liian monta asiaa yhtä aikaa on liian monta asiaa yhtä aikaa. Yksinkertaistaminen tuo rauhaa. Vähän aikaa sitten valittelin ystävilleni, että olen ilmeisesti muuttumassa mieheksi, koska en enää pysty keskittymään moneen tehtävään samanaikaisesti. Yksinäisistä hetkistä on tullut välttämättömyys. Onko se sulkeutumista vai avautumista?

Olen mieluiten vain yhdessä paikassa kerrallaan, yksin tai yhdessä. Keskityn, vaikka sitten pitämään ohjaustankoa suorassa pyöräpolulla. Viime viikolla päättynellä retkellä sitä auttoivat myös hilpeä seura, ne samaan asiaan keskittyneet toiset ihmiset, ja luita lämmittänyt  ilma. Unohtui, että pitäisi olla samaan aikaan toisaalla ja mieluiten vielä kolmannessa paikassa. Sellaisen jälkeen syyspimeään on entistä parempi asettua.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti