Yli matalien kynnysten

Kirjakauppojen pöydille on alkanut ilmestyä aikuisten puuhakirjoja: on värityskirjoja, pisteestä pisteeseen –piirtämiskirjoja, kapinallisia päiväkirjakirjoja (nimeltään vapaasti suomennettuna vaikkapa Pistä tämä päiväkirja mäsäksi tai Tämä ei ole kirja). On houkuttelevin akvarellein kuvitettuja työkirjoja, joihin kirjoitetaan luetteloita oman elämän tai jonkin elämänalueen tärkeistä asioista.

Kirjallisuusterapeuttisissa ja muissakin kirjoitusryhmissä puuhataan samantapaisten asioiden parissa. Samalla tavalla kuin värityskirjan sivulla kuvio on jo valmiina ja vain värit puuttuvat,  kirjoitusharjoituksessa annetaan valmiiksi kehys, jonka sisällä kirjoittaja saa sitten mellastaa mielin määrin. Usein tuo mellastus jatkuu ketjuna tehtävästä toiseen ja voi joskus johtaa vaikka kuinka intensiivisiin kirjoitusrupeamiin.

Ahtaiden rajojen onni – ehkä se on jonkinlainen luovuuden paradoksi. Muodoton vapaus ei olekaan se autuaimmaksi tekevä, ainakaan jos ei ole tottunut pienestä pitäen tarttumaan kynään tai siveltimeen silloin, kun haluaa kertoa jotakin maailmalle tai vain itselleen. Tyhjän paperin kammo kaikkoaa, kun alku on annettu valmiiksi.

Joskus pelkkä luovuus- tai taide-sanan käyttäminen voi aiheuttaa vastareaktion: Hörhöilyä! Kukkahattuilua! Teeskentelyä! Matalan kynnyksen menetelmissä on sekin hyvä puoli, että niiden yltä on riisuttu ylitaiteeellisuuden kaapu. Kun piirtää viivaa pisteestä pisteeseen valmiiden numeroiden mukaan, tarvitsee vain hyvän valon ja näin keski-ikäisenä kunnon lukulasit, niin johan alkaa viivan ihme hahmottua. Ei tarvita taiderekvisiittaa ympärille.

Väreillä leikkiminen on kuitenkin ihanaa, ja siihen tarvitaan totta vie taiteilijantarvikkeita. Osa kesälomaani kului maalatessa. Tästä nuoruuden harrastuksen elpymisestä voin kiittää toisaalta kirjallisuusterapiakoulutusta (siellä maalattiinkin!) ja toisaalta ystäväni tarjoamaa antoisaa (ja yhä jatkuvaa) tutustumismatkaa ekspressiivisen taideterapian menetelmiin.

Varmasti joku jossain väheksyy noita työkirjan näköisiä luovuuden räjäyttäjiä. Ei se mitään. Jokainen viiva tai kirjain, jonka ihminen omaksi ilokseen piirtää, tekee hyvää. Ikuisen optimistin mielestä se on samalla yhteistä hyvää.

Peter, Christian ja Karl Ove eli lähilomailun iloja

Heinäkuu on lomakuu. Olen kai lomalla minäkin. Lomaan kuuluu lukemista, pyöräilyä ja

teeveen katselua. Katseltava on pyöräilyä. Luettava on Taistelua.

Pyöräilykanavalla puhuvat isä ja poika, Peter ja Christian, Selinit, joita tiedän monen muunkin pyöräilyn ystävän rakastavan (ei, tämä ei ole liioittelua!). Pyöräilyn henki ja Tour de Francen kulttuuri leijuvat heidän kauttaan milloin mihinkin mökin tai vierasmajan nurkkaan, kun tietoläpyskälle tilattu urheilukanava suvaitsee toimia.

Entä se inhottava doping? Eikö ammattipyöräily ole kaiken pahuuden pesäke? Toki jokainen dopinguutinen kouristaa penkkiurheilijan sydäntä, mutta lajin hehku ei silti ole hiipunut. Ne sentään ajavat yli 3000 kilometriä kolmessa viikossa. Ne nousevat vuorenrinteitä ja laskevat päättömästi alas. Ne istuvat satulassa kymmeniä tunteja. Dramatiikkaa riittää ilman pelottavia joukkokolareitakin. Isä ja poika pitävät huolen siitä, että kilpaurheilutapahtuman lisäksi käsitellyksi tulee sekalainen mylläkkä muuta kiinnostavaa asiaa: historiaa, maantiedettä ja pyöräilyn tekniikkaa myös harrastajan tarpeisiin.

Karl Ove on se Knausgård: 3000 sivua omaa elämää. Vasta nyt olen uponnut hänen Taisteluni-sarjansa suljettuun mutta silti niin yleispätevään maailmaan. Kun joku kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti, niin rehellisesti (tai mistä minä sen tiedän?) ja niin armottomasti varsinkin itseään kohtaan, tuon maailman sisäpuolelle tulee väkisinkin ujuttautuneeksi. Ulos ei voi jäädä. Ja silti tuo maailma on vain sanoja. Niin kuin Tommi Melender kirjoittaa blogissaan (http://blogit.image.fi/antiaikalainen/haluaisin-olla-saatanan-voimakas/): Jokainen Karl Oven itkemä kyynel on vain painomustetta ja paperia.

Tour de Francen vuoristo-osuudet ovat vasta edessäpäin. Oma pyörälenkki jäi tänään vajaaseen kahteenkymppiin. Tiedän, että jotkut katsovat Touria kuntopyörän selässä, jotta katsominen muistuttaisi pikkuisen enemmän sitä, mitä katsotaan. Lukeakin voisi kai samalla tavalla lukemaansa jäljitellen, mutta jääkööt kyyneleet vähemmälle kuin ne Karl Oven paperille vuodattamat.

Taas sataa. Lähilomailu voi olla taivaallista, kun polkeminen onnistuu, urheilukanavateknologia toimii ja kirja on käden ulottuvilla. Ei tarvitse mennä kauas.

Viisaita sanoja viileässä teltassa

Kysymys: Mikä saa ihmisen kyhjöttämään kolme kylmää kesäkuista päivää teltassa, raapimaan hajanaisia muistiinpanoja punakantiseen kirjaan ja myhäilemään itsekseen ajoittaisille  ahaa-elämyksille? Vastaus: Sanat. Toisten ilmoille päästämät viisaat sanat.

Me Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen kerääntyneet satunnaiset rivikuulijat taisimme olla yhtä mieltä siitä, että sanaähky silloin tällöin on hyväksi. On etuoikeus saada ajattelemisen aihetta ja keskittyä. Ja totisesti keskittyä piti, sanoihan Juha Hurmekin, että nykyhetki on fiktiota, koska se karkaa alta koko ajan.

Kirjailijakokouksen teema, Kirjailija tasapainotaiteilijana, rönsysi moneen suuntaan: mennyt vai tuleva, henkilökohtainen elämä vai suuri ajankuva, menestys vai rehellisyys, perinteinen kirja vai verkkokirja, oma kieli vai valtakieli, kaaos vai tarinallinen järjestys. Kysymyksiä kertyi enemmän kuin vastauksia, ja tasapaino miellettiin liikkuvaksi, alati muotoaan muuttavaksi tilaksi.

Myös kirjailijantyön terapeuttisia ulottuvuuksia ehdittiin sivuta. Parhaassa tapauksessa teksti on kaunokirjallisesti onnistunutta ja samaan aikaan palvelee terapeuttisessa tarkoituksessa sekä kirjoittajaansa että lukijaansa, kuten Jyrki Vainosen esimerkki novellista Pullo todisti. Joskus tietysti voidaan ottaa vähän kevyemmin. Lukiessa saa lomaa omasta päästään, kokouksen toinen puheenjohtaja Joni Pyysalo heitti ensimmäisessä keskustelusessiossa.

Äärimmillään on kyse kuolemanvakavista asioista. Siinä missä eurooppalainen kirjailija voi tuskailla, osaavatko lukijat ottaa vastaan hänen uudenmuotoisen romaaninsa, toisaalla ei ole totuttu lukemaan minkäänlaista romaania - jos ylipäätään osataan lukea. Ja jossain kirjoittaminen voi olla vaarallista. Irakista Suomeen päätyneen Hassan Blasimin mukaan sanoissa on voimaa, ne antavat hengittää häkin ulkopuolella.

Paitsi että yleisö sai istua teltassa kokousvieraiden kanssa simultaanitulkkien suloäänet kuulokekorvissaan ja lämmittävä huopa ympärillään, tasavertainen palvelu ulottuu myös jälkihoitoon.  Verkosta löytyvät kaikki vieraiden alustukset: http://www.liwre.fi/alustukset_2015. Kannattaa lukea. Alustusten jälkeen on helppo jatkaa kirjoihin, joita vieraat ovat kirjoittaneet.

Oli ilo kuulla, kuunnella, olla puhumatta ja kommentoimatta, keskittyä toisten sanoihin. Ahmimisen jälkeen riittää sulalteltavaa, vertailtavaa ja korjailtavaa - varsinkin omissa, kaavamaisissa ajatuskuluissa. Sitten kun on aika syventyä omiin sanoihin, voi palauttaa mieleen Satu Taskisen lauseen: Ihmisen itsetuntemus ei ole omaan napaan tuijottamista vaan vastuun ottamista.

Ilo on läsnäoloa. Läsnäolo on iloa. Kiitos kokouksen osallistujille ja järjestäjille.

Kuokkavieraana sisäpiiribileissä

Oli ilo päästä taas Lontooseen. Äiti-tytär –kaksikkomme vietti aikaa kaksikerrosbussien etupenkissä, käveli, käveli ja käveli. Parliament Hillin vihreydestä tähysimme alas kaupunkiin, Hampsteadissa ihmettelimme tiilenpunaista idylliä, kävelimme lisää. Kauniita taloja, rumia taloja, vanhoja taloja, uusia taloja. Keskipäivällä kirkasta ja yömyöhällä pimeää.

Kun kerran molemmat tykkäämme musikaaleista, oli liput yhteen esitykseen hankittu etukäteen. Beyond Bollywood -showta (http://beyondbollywoodmusical.com) ei juuri ollut kritiikeissä kiitelty. Huono näyttämöllepano ja lapsellinen juoni piti siis olla luvassa. Värikkäitä pukuja oli sentään kehuttu.

Entä sitten? Meille turisteille jo yleisö oli elämys: kaikenikäisiä intialaistaustaisia ihmisiä, perheitä, sekalaisia seurueita. Emme ymmärtäneet läheskään kaikkia viittauksia, mutta se ei haitannut. Emme tienneet, miksi yhdessä katsomonosassa hurrattiin yhdelle tanssille ja toisessa toiselle, mutta sekään ei meitä harmittanut. Toisten sisäpiirivitseistä voi iloita vain siksi, että kuulee niiden toisten ratkeavan naurusta. Ja vaikkeivät toisten hitit olisi tuttuja, voi kuvitella, miltä tuntuisi kuunnella omia tuttuja renkutuksia samassa, mahtailevan koristeellisessa Palladium-teatterissa.

Kirkkaankeltaista, riikinkukonsinistä, tulenpunaista, välimerenturkoosia, kaikki kimalluksella kuorrutettuna. Eturivissä pikkutyttö nousi vähän väliä keikuttelemaan violetteja helmojaan musiikin tahdissa. Tanssi vei mennessään, muut ja meidät.

Kotiinpaluu nelipäiväiseltä retkeltämme osui myöhäiseen iltaan, siihen hetkeen, kun värit vielä erottuivat, voikukankeltainen, ladonseinänpunainen ja kaikkein vihrein vihreä. Aurinko oli ehtinyt laskea ja jättää jälkeensä violetin taivaan. Täällä alkukesän vihreä on kai niin syvää, ettei se häviäisi, vaikka tulisi oikeasti pimeä.

Toinen kaupunki

Helsinkiin on Lahdesta reilu sata kilometriä matkaa. Viimeksi olen asunut siellä opiskeluvuosinani. 1980-luvusta on kulunut, pakko sanoa, paljon aikaa. Kun nyt kuljen joka keskiviikko Kampista Galleria Foggaan Pohjoisrantaan, teen samalla aikamatkaa 80-luvulle.

Kerran viikossa katselen yläviistoon, katonharjoja, kupoleita, räystäitä. Ateneumin sivuikkunoiden kohdalla käyn pääsykokeissa mustanpuhuvien seinien sisällä. Hallituskadulla poikkean uuteen itsepalvelualkoon, jota ei enää ole, eikä yksikään omaa viikonloppuelämää harjoitteleva opiskelija voi mennä ostamaan sieltä paria nelosolutpulloa kämppäkaverin äidin leipomien taivaallisten karjalanpiirakoiden seuraksi.

Kuljen Porthanian ohi: syyskuun alku 1981 ja ruudullinen flanellimekko. Kirkasotsa ei löydä paikkaansa viisaiden kirjallisuustieteilijöiden joukossa. Ylimmän kerroksen piirustuslaitos tuo lohtua kipsipäineen ja torsoineen. Toinen piirtäjätyttö kulkee leuka pystyssä ja Sonja O. kainalossaan.

Säätytalon kohdalla hiljennän: on 80-luvun puoliväli, ja ystävälläni ja minulla on kiire kuuntelemaan Hannu Taanilan yleisöluentoa. Viisaus säteilee seinistä, kevään valon puskee ikkunoista ja mustarastas laulaa. Kun pääsen rantaan, Korkeasaaren kalliot ovat vastassa. Jäänmurtajat  jonottavat oikealla. Tuulee. Sisällä galleriassa värit lämmittävät, ja työtilastani näen saman maiseman, laiturit, meren.

Kaikkeen tähän kertailuun ja vertailuun sopivasti luin juuri Marja Saarenheimon kirjan Muistamisen vimma (Vastapaino 2012), kuusi viisasta esseetä kaunokirjallisesta muistamisesta, mm. Kunderasta ja Sebaldista. Suosittelen teosta lämpimästi muillekin kuin nostalgiakohtauksissa rypeville.

Kevät on kevät, vaikka tuuli olisi kylmä. Askel Kruununhaan jalkakäytävillä on kevyt, niin kovin kevyt.