Neljän vuoden (Tarinan suoman) tauon jälkeen uskaltaudun Helsingin kirjamessuille. Silloin viimeksi häly kävi päälle turhan ärhäkästi. Nyt on tarkoitus ottaa rauhallisesti. Niinpä olen renkuloinut messulehdestä kahden päivän kiinnostavimmat – ja kiinnostavimmat hyvin ankarasti käsitettynä – haastattelut ja keskustelut ja tuhertanut pohjakarttaan muutamia nimiä, etteivät pienet osastot, kuten ntamo, BTJ/Avain, Taide tai Fabella, pääsisi häviämään massan keskelle. Torstaina voi kuunnella vaikkapa keskustelua Rabelais'sta tai Jussi Halla-ahosta, käydä katsomassa Matti Rämöä, Pauliina Sutta ja Tuomas Kyröä, perjantaina taas aamun voi aloittaa Jukka Mallisen Brodsky-puheilla, jatkaa Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen fakta-fiktio -pohdinnoilla, kuunnella välillä Petri Tammista, Elina Hirvosta ja ntamon nonstop-runosessiota ja huipentaa päivänsä Antti Nylénin esseepuheilla.
Tai sitten voi olla, että tapaa tuttuja ja unohtuu jonnekin nurkkaan jaarittelemaan.
Nylénin uusista Halun ja epäluulon esseistä olen lukenut nyt enimmän osan. Tekee hyvää lukea jotakin, mikä on kirjoitettu itsenäisesti, vailla minkäänlaista miellyttämisen painolastia. Kun Nylén esseessään Uskonnollinen yksinpuhelu kirjoittaa kosmologi Kari Enqvististä, hän kiittää tämän kirjoitustapaa näin: ”Hän on miellyttävän penseä. Eikä kirjoita vainoharhaisesti ja pyyteellisesti, kuten julkisen keskustelijat, eikä odota vastausta vaan on tyytyväinen saatuaan oman tekstinsä valmiiksi. (Tämä on keskustelun ja itseilmaisun, eli kommunikaation ja taiteen ero. Sanataiteellisen ilmaisun mahdollisuus on vain siellä, missä yleisöllä ei ole vapaata ja tasa-arvoista kommentointimahdollisuutta.)”
Tuossa on yksi hyvä syy lukea Nylénin omia tekstejä.
Hesarissa Matti Mäkelä, josta näyttää tulleen ylin auktoriteetti esseekirjoittamista arvioitaessa, kehuu Nylénin ja samalla koko Savukeitaan esseejulkaisemisen. Mäkelä puhuu sisällöstä. Toisaalla taas, uusimmassa Image-lehdessä, Pekka Hiltunen kirjoittaa kirja-alan seksikkyydestä ja mm. vertaa kirjojen ja äänitteiden myyntiä ja kertoo kammottavasta ilmiöstä nimeltään luksuskirja (esimerkiksi Taschenin kustantama Muhammed Ali -elämäkerta, johon sisältyy Alin signeeraamia valokuvia ja Jeff Koonsin tekemä veistos). Kirjallisuudesta voi siis puhua tavoilla, jotka eivät koskaan, koskaan kohtaa toisiaan.
Mäkelän omista kirjoista luin vastikään Suuren muuton (1986), jossa kerrotaan, miten 60- ja 70-luvun maaseuturomaanit kuvasivat tuon ajan murrosta, muuttoa maalta kaupunkiin. Kirja on tiivis ja looginen, mutta paikoin ihmeen vaikein lauserakentein ja suorastaan huolimattomalla kielellä etenevä. Maaseutuaiheen innoittamana luin saman tien Mäkelän nuoruuspäiväkirjasta koostetun teoksen Soulmies sänkipellossa (2007). Se puolestaan hurmasi suoruudellaan ja pelkistetyllä ajankuvallaan. Maaltamuuttoteemaan sopi jatkoksi Semi Purhosen, Tommi Hoikkalan ja J.P. Roosin toimittama Kenen sukupolveen kuulut? (2008), jossa analysoidaan suurten ikäluokkien sukupolvea ja pohditaan, voidaanko 60-lukulaisista puhua omana, yhtenäisenä sukupolvenaan. Kun en ole sosiologi, jaksan huonosti lukea tilastotieteellistä analyysia joskus rasittavan monine ristiintaulukointeineen. Mutta kirjassa on monta lukua, jotka panevat ajattelemaan erityisesti 1960-luvun loppua ja sitä, keihin tuon ajan kuohunta oikeastaan vaikutti.
Kovin monta kirjaa on kesken. Saa nähdä, kasvaako pino messuilla käynnin jälkeen.
Minulla on ikkunalaudalla tuo Kenen sukupolveen kuulut, kirjastosta lainassa, sitä on ollut hauska lueskella, ja olen myös lukenut osin Semi Purhosen väitöskirjan sukupolvista, joka on inspiroiva. Sukupolvesta on tullut nykyään problemaattinen käsite, ei voi enää toistenkaan puolesta sanoa, mihin sukupolveen kuuluvat, saati omastaan, kun niitä on meissä vissiin niin monta.
VastaaPoistaTäällähän sinä olet. Kiva.
VastaaPoistaLukemattomien kirjojen pino on aina oltava. Jos nyt ei aina ihan miehenmittainen niin kuitenkin. Pitäähän elämässä olla tavoitteita, sanovatte.