Hallelujah!

Kiemurainen kuorolaulajan taipaleeni on johtanut taas takaisin alkukotiin, Lahden Bach-kuoroon. Händelin Messiasta harjoittelin kuoron kanssa edellisen kerran 90-luvun lopulla. Ja huh, miten paljon! Kun elokuussa kaivoin nuottikirjan pahvilaatikosta ja lauluselasin sen läpi, teos syttyi heti soimaan. Jonkinlainen yhdistetty älyllis-tunteellis-motorinen muisti palautti kaikki monimutkaiset hohotuskuviot aktiivikäyttöön. Ja tietysti harjoitukset auttoivat: kuoronjohtaja Saara Aittakummun kanssa mikään ei ole mahdotonta.

Saimme puurtaa teoksen kasaan nuorten ja taitavien solistien ja Lahden Nuoren Sinfonian opiskelijasoittajien kanssa. Me kuorolaiset emme totisesti ole mitään nuorisoa, mutta kärsivällinen kapellimestari Esa Heikkilä muistutti soittajiaan ja meitä amatöörikuorolaisia amatööri-sanan alkuperästä: sehän tarkoittaa oikeastaan musiikin rakastajaa. Miten armollista! Välillä tuo rakkaus on intohimoista, poskia kuumottavaa, ylikierroksille virittävää ja välillä enemmän sellaista lempeää, vuosikymmenten tasoittamaa uskollista välittämistä. 

Meille kuorolaisille kapellimestarin viittausten seuraaminen on täyttä työtä, ja konserttijännitys tietysti nostaa vaikeuskerrointa. Epätäydellisyys kolmituntisen esityksen kestäessä on sallittua ja todennäköistä. On tietysti aina niitä – sekä esiintyjien että yleisön joukossa – jotka kuulevat esityksestä vain virheet ja puutteet. Itsekin vanhana täydellisyyden tavoittelijana olen joskus kireänä konserttien alla, mutta se häviää, kun hetki koittaa: mikä onni on olla osana soivaa kokonaisuutta! Oikeastaan ei kannattaisi puhua esittämisestä ollenkaan. Konsertissa vain päästetään musiikki ilmoille, annetaan sen soida ja kertoa.

Ison produktion jälkeen tulee aina tyhjyys. Onneksi sen tietää etukäteen. Sitä voi lieventää ensin kuorolaisten keskeisellä jälkipuinnilla, sitten nukkumisella, vähittäisellä palaamisella arkeen. Oranssivalkoinen, kulmistaan käpristynyt nuottikirja odottaa siirtämistä syrjemmälle. En raatsi ihan vielä, vaan taputtelen sitä aina pianon ohi kulkiessani. Toivottavasti ei tarvitse odottaa viittätoista vuotta ennen seuraavaa kertaa.

Lue: kuvassa marraskuu

Luen romaania, jossa kerrotaan ohimennen ristipistotaulusta. Haluan heti ommella sellaisen, vaikken ole koskaan yrittänyt mitään sentapaistakaan. Luen hartaasta kahvinjuonnista ja menen mittaamaan purut suodattimeen.

Ja toisin päin: kahvin kanssa maistan ohransekaista maalaisleipää ja haluan kirjoittaa siitä, sitkeästä kuoresta erityisesti, koska se antaa hampaille juuri sopivan vastuksen. Illalla kuljen pimeän puiston poikki kuoron ja orkesterin yhteisiin harjoituksiin ja kuulen Händelin soivan salin huopaisessa akustiikassa kaikesta huolimatta taivaallisena. Millaisin sanoin siitä voisi kirjoittaa?

En osaa ottaa kännykällä hyviä valokuvia. Puhelimen kamera ei muka ole tarpeeksi hyvä. Ihan varmasti on, minä en vain viitsi opetella ja keskittyä. Katselen kuitenkin mielelläni valokuvia, varsinkin niitä, joissa on jokin yllätys, punainen pilkku harmaan keskellä. Siis ihailen näkijöitä, valokuvaajia.

Verhotangosta roikkuu lapsen muinoin muotoilema paperimassalokki, kolmiulotteinen linnunkuva. Se näyttää lentävän ulos ikkunasta. Ikkunalaudalla työpöydän takana kököttävät varis ja pingviini. Pöytä täyttyy papereista. Ne vaihtuvat, mutta linnut pysyvät. Lintujen muovaajat ovat aikuisia jo, mutta linnut säilyvät sellaisina kuin ne lapsen käsin tehtyinä olivat, lapsen tarinoina.

Marraskuu on lukuhaastekuukausi: vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Vaikka juuri tähän kuukauteen on osunut paksu pino toisenkinlaista luettavaa, kaunosivut tekevät päivästä valoisan. Kun luen, joudun kierteeseen. Teksti on kuva on maku on sana on ilo. Se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Pyöräillen syksyyn

Tämänvuotinen Ranskan-pyöräily on takanapäin: Canal du Midi, plataanien välistä vilkkuva aurinko, seisahtunut vesi ja aika. Kun on saanut olla viikon irti arjesta ja verkosta, oma paikka syksyn keskellä on helpompi hahmottaa.

Tänään taivas on kirkkaansininen, ikkunan takana lehmus pudottelee lehtiään yksi kerrallaan. Kun syksy tulee, voi tuntea eron ulkoilman ja sisäilman välillä. Kun pimenee alkuillasta, saa sytyttää lampun. Hattu päähän, kaulus kiinni leukaan asti. Pimeä kannustaa kääntymään sisäänpäin ja piirtämään omat rajat entistä selvemmin.

Alkusyksystä Kristina Carlson kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (35/2014) ihmisen reviireistä mm. näin: ”Toisen rajojen kunnioittaminen ei ole koleaa etäisyyttä, vaan hienotunteisuutta ja sitä, että antaa toisellekin mahdollisuuden.” Kun haluaa puolustaa omaa tai jonkun toisen reviiriä, on vaikea löytää sanoja tai varsinkaan oikeaa äänenvoimakkuutta. Jos kerran on kyllästynyt siihen, että kovaäänisintä kuunnellaan, parempi olisi kai kuiskata. Ei kai tarkoitus voi aina pyhittää keinoja, eikä rauhan kaipuuta voi räyhätä megafonin läpi.

Liian monta asiaa yhtä aikaa on liian monta asiaa yhtä aikaa. Yksinkertaistaminen tuo rauhaa. Vähän aikaa sitten valittelin ystävilleni, että olen ilmeisesti muuttumassa mieheksi, koska en enää pysty keskittymään moneen tehtävään samanaikaisesti. Yksinäisistä hetkistä on tullut välttämättömyys. Onko se sulkeutumista vai avautumista?

Olen mieluiten vain yhdessä paikassa kerrallaan, yksin tai yhdessä. Keskityn, vaikka sitten pitämään ohjaustankoa suorassa pyöräpolulla. Viime viikolla päättynellä retkellä sitä auttoivat myös hilpeä seura, ne samaan asiaan keskittyneet toiset ihmiset, ja luita lämmittänyt  ilma. Unohtui, että pitäisi olla samaan aikaan toisaalla ja mieluiten vielä kolmannessa paikassa. Sellaisen jälkeen syyspimeään on entistä parempi asettua.

Älä puhu minulle tiiliskivistä jouluna

Enkä lue! Jouluna tuli loppu suorittamislukemiselle. Ei muuten olisi tullut, mutta kun ei enää pystynyt. Jokainen kirja oli liikaa, vaikka joulun pitäisi olla parasta nurkkiin varattujen tiiliskivien lukemisen aikaa.

Marraskuussa luin kauhean kasan hyviä kirjoja, siis oikeasti hyviä kirjoja ja oikeasti hyvästä syystä. Joulukuussa en jaksanut lukea juuri mitään. Joulunpyhinä makasin sohvalla ja katselin ruotsalaisia: Fannya ja Alexanderia ja Solsidanin pölkkypäitä. Sitten tein jotain muuta hyödytöntä. Uuden vuoden tietämillä velttoilin nojatuolissa ja katselin norjalaisia, vaikken olisi halunnut. Oli Tour de Skin aika.

Nyt on arki taas ja kirjat ovat auenneet. Lukupiiri ehti onneksi kokoontua tällä viikolla ja saatella jäsenensä lempeästi yhteen. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on joutunut odottamaan, mutta se tulee saamaan arvoisensa eli nautiskelevan lukurupeaman. Merete Mazzarella on helpottanut vauhtiin pääsemistä, Jaakko Hintikan tuoretta kirjaa on pakko kurkistella, sillä se kertoo filosofirakkaudesta.

Lukeminen kuuluu rutiineihini, se kuuluu töihini ja vapaa-aikaani, arkeeni ja lepooni. Parin viikon totaalikieltäytyminen taisi tepsiä. Luen taas. En suorita.