Hallelujah!

Kiemurainen kuorolaulajan taipaleeni on johtanut taas takaisin alkukotiin, Lahden Bach-kuoroon. Händelin Messiasta harjoittelin kuoron kanssa edellisen kerran 90-luvun lopulla. Ja huh, miten paljon! Kun elokuussa kaivoin nuottikirjan pahvilaatikosta ja lauluselasin sen läpi, teos syttyi heti soimaan. Jonkinlainen yhdistetty älyllis-tunteellis-motorinen muisti palautti kaikki monimutkaiset hohotuskuviot aktiivikäyttöön. Ja tietysti harjoitukset auttoivat: kuoronjohtaja Saara Aittakummun kanssa mikään ei ole mahdotonta.

Saimme puurtaa teoksen kasaan nuorten ja taitavien solistien ja Lahden Nuoren Sinfonian opiskelijasoittajien kanssa. Me kuorolaiset emme totisesti ole mitään nuorisoa, mutta kärsivällinen kapellimestari Esa Heikkilä muistutti soittajiaan ja meitä amatöörikuorolaisia amatööri-sanan alkuperästä: sehän tarkoittaa oikeastaan musiikin rakastajaa. Miten armollista! Välillä tuo rakkaus on intohimoista, poskia kuumottavaa, ylikierroksille virittävää ja välillä enemmän sellaista lempeää, vuosikymmenten tasoittamaa uskollista välittämistä. 

Meille kuorolaisille kapellimestarin viittausten seuraaminen on täyttä työtä, ja konserttijännitys tietysti nostaa vaikeuskerrointa. Epätäydellisyys kolmituntisen esityksen kestäessä on sallittua ja todennäköistä. On tietysti aina niitä – sekä esiintyjien että yleisön joukossa – jotka kuulevat esityksestä vain virheet ja puutteet. Itsekin vanhana täydellisyyden tavoittelijana olen joskus kireänä konserttien alla, mutta se häviää, kun hetki koittaa: mikä onni on olla osana soivaa kokonaisuutta! Oikeastaan ei kannattaisi puhua esittämisestä ollenkaan. Konsertissa vain päästetään musiikki ilmoille, annetaan sen soida ja kertoa.

Ison produktion jälkeen tulee aina tyhjyys. Onneksi sen tietää etukäteen. Sitä voi lieventää ensin kuorolaisten keskeisellä jälkipuinnilla, sitten nukkumisella, vähittäisellä palaamisella arkeen. Oranssivalkoinen, kulmistaan käpristynyt nuottikirja odottaa siirtämistä syrjemmälle. En raatsi ihan vielä, vaan taputtelen sitä aina pianon ohi kulkiessani. Toivottavasti ei tarvitse odottaa viittätoista vuotta ennen seuraavaa kertaa.