Tuoreen Facebook-eroni kunniaksi kävin katsomassa David Fincherin uuden elokuvan The Social Network, joka kertoo Facebookin alkuvaiheista. Se on mitä mainiointa viihdettä: hurjaa vauhtia etenevä dialogi heittää katsojansa keskelle äärifiksujen ja samaan aikaan sosiaalisesti keskenkasvuisten opiskelijoiden ihmemaailmaa. Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergista on tehty yliälykäs mutta melkein tunteeton poikarukka, joka ei paljon kunnioita ystäviään, naisiaan tai liikekumppaneitaan.
Zuckerbergin ja muutamien muiden (jotka elokuvan mukaan syrjäytettiin Facebookin ytimestä) Harvardin boy wondereiden ansiosta myös me itseämme sosiaalisina pitävät keski-ikäiset olemme verkottuneet sinne, tänne ja tuonne tuon ihmeellisen naamakirjan kautta. Kaverilistalta löytyy työtuttuja, lasten ystäviä, sukulaisia, muinaisia luokkatovereita. Kieltämättä minuakin harmittaa se, että kun luovuin Facebookin käytöstä, vaikeutin samalla yhteydenpitoa vaikkapa muilla mailla asuvien ystävieni kanssa ja jäin sitä paitsi ilman toisten ihmisten ihania pikku oivalluksia. Mutta sitten oli toisaalta tämä kaikki: loppumaton virta tilapäivityksiä, kaveripyynnöt niiltä, joiden kanssa en halunnut jakaa omia asioitani – ja varsinkin aika, joka kului nopeammin kuin oli tarkoitus. Tietysti Facebookiakin voi hallita, jos viitsii paneutua sen yksityiskohtiin, jotka auttavat rajaamaan pois epämieluisaa aineistoa. (Ja tällä kohtaa perheen nuoriso voisi komentaa: "Äiti, älä ota niin vakavasti!")
Kenties tässä iässä (joka on muuten päivälleen sama kuin ohjaaja David Fincherin!) aivot kaipaavat pitempiä jaksoja, jolloin voi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Miksei sitä voisi sanoa suoraankin: ihminen kaipaa rauhaa.
Tosiaan, asioita voi jakaa syvästi ilman sosiaalista mediaakin. Oma tie, ilman facebookia, kuulostaa mielekkäältä vaihtoehdolta. Ja vaihtoehtojahan on. Eikun kirjoittamisen iloja!
VastaaPoista