Erehdys ja yritys

Paluu pienyrittäjän maailmaan on hauskaa ja kamalaa. Mitä kaikkea ne keksivät avuttoman vasta-alkajan kiusaksi? Yritysrekistereitä, tilaa ja näkyvyyttä. Yllättävän ärhäkkää markkinointia tulee luurista: jos et ymmärrä omaa parastasi ja osta tätä palvelua, paha markkinavoima sinut perii, et näy missään etkä oikeastaan ole olemassa ollenkaan.

Kohta on kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun aloittelin Kirjakauppa Tarinaa. Silloin en – minä  kauppatieteellisesti koulutettu raasu – ymmärtänyt, että melkein kaikki näiden ns. palveluiden myyskentelijät olivat ei-niin-välttämättömällä asialla. Yhdessä tapauksessa piti lopulta värvätä palvelulle purkaja, joka sekään ei toiminut aivan raikashenkisesti.

Kokonaan en näköjään ole sisäistänyt noita vuosien takaisia kantapääoppeja. Juuri tänään jaaritin erään markkinointihenkilön kanssa puhelimessa minuuttitolkulla, koska luulin hänen oikeasti tekevän hyväntahtoista referenssityötä, jota ei maksaisi minulle mitään. Pian kuitenkin alkoi se tuttu litania: kun tämä näkyvyyskampanja hoidetaan näiden ja näiden sivujen kautta, kustannukset minulle ovat vain muutaman kympin kuukaudessa. Mistä kumpuaa tämä kumma luulo: kun ihminen perustaa toiminimen, hän on valmis tuhlailemaan turhuuksiin ja menettämään kaiken kontrollin.

Kotisivut on toki oltava, jees jees. Ja etujärjestöt pitänevät omistaan huolen, kiitos kiitos. Mutta kuinka moni yrittäjäksi ajatunut tai siihen varta vasten pyrkinyt, uudesta innostunut ihminen on valmistautunut tähän houkuttelu- ja pelottelusoittojen tulvaan? Yleensä puhelun saa päättymään, kun suoraan kysyy palvelun hintaa ja kertoo, ettei ole missään tapauksessa varaa eikä halua maksaa sitä.

Vaikka markkinoitsija kuinka kaikkitietävästi surkuttelisi ymmärtämättömyyttäni, pysyn lujana. Tämän päivän toinen soittaja tuhahti ja sammutti puhelun, kun ilmoitin itse päättäväni omista näkyvyysasioistani.

Oi siskot ja veljet, pitäkää tekin puolenne!

Sälätyötä ennen ja nyt

Paljon pieniä asioita. Onnistunut pieni viikonloppukurssi heittäytyvän pienen ryhmän kanssa. Pieni kävely liukastumatta. Pieni omakahvihetki pullansyöntiin sortumatta. Monta pientä ihanaa kuorolaulua harjoiteltavaksi.

Työpöytäni on täynnä pieniä esineitä, paperilappusia, nippuja, kasoja. Äiti on ottanut ensimmäisen kerran valokuvan työpöydästäni 70-luvun alussa. Sekamelska kirjoineen, vihkoineen ja saunapeikkoineen on vaikuttava. Olen viime aikoina jankuttanut monessa paikassa yhtä asiaa: lapset ovat jo pienenä ihan samanlaisia kuin aikuisina. Itsestäänselvyys? Joo, joo, ja nythän sitä on erityisen hauska toistella, kun omat lapset opiskelevat itselleen niin hyvin sopivia asioita. Lisää todistusaineistoa tämän itsestäänselvyyden puolesta löytyy päiväkirjoistani. Keväällä 1974 olin 11-vuotias Salppurin ekaluokkalainen ja musiikkiopistolainen, joka valmistautui Säveltapailu I -tutkintoon.

16.4.1974

Haloo. Sain tänään matikan pistokkaat 2/4!! Heikoin toistaiseksi tässä koulussa. Onneksi! Asia oli kylläkin niin, että laskin vähennyslaskut yhteen ja Pitko sanoi, ettei minun tarvitse siitä välittää. Jukka tuli koulusta meille ja haki salkkunsa meiltä. Huomenna olisi Koivistolaisten konsertti. Meillä on sarjaliput ja ajattelin pyytää vaikka Jukan ja Susan kanssani. Kysyn heiltä huomenna koulussa. Huomenna pidämme luultavasti kokouksen ylhäällä. Olin tutkintoharjoituksissa ja teoriassa harjoiteltiin tutkintoa varten konserttisalissa. Laulettiinkin moniäänisesti! Kivaa oli. Oh, eilen olin katsomassa Diktaattoria. Se on loistava!!!

Siis juuri mikään ei ole muuttunut. On konsertteja, kokouksia, moniäänistä laulamista, hyviä elokuvia. Matemaattinen ajattelu on jäänyt vähemmälle, valitettavasti.

Toisinaan sälätyön arki rasittaa. Mutta mihin se nyt yhtäkkiä muuttuisi, reilun 40 vuoden jälkeen! Myös nykyisessä muistikirjassani on kirkkaanpunaiset kannet. Ja jutut polveilevat entistä enemmän sinne, tänne ja tuonne.

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa

Joulu sekoitti ajanlaskua. Oli pyhäpäiviä ja välipäiviä ja viikonloppupäiviä. Oli ruokaa ja juomaa ja parasta perheseuraa (hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä). Tällaisen juhlarupeaman jälkeen arkeen laskeutuminen on iloista suurimpia (työ tekijäänsä kiittää).

Joulun tienoo toi monta rauhoittavaa hetkeä. Twin Peaks –maraton saatiin vietyä loppuun ja muutama elokuvasivistyksen aukko tukittua (moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä). Vuosien takaisia harrastuksiakin voi näköjään elvyttää: värien tuottamasta ilosta pääsee parhaiten osalliseksi maalaamalla (vanhassa vara parempi).

Vaikka olen kliseiseen tapaan juuri hankkinut kuntosalikortin ja kuvittelen noudattavani jonkinmoista terveyskuuria lähiviikkoina (joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee), yritän pysyä mahdollisimman kaukana pakkosuorittamisesta (ahkeruus kovankin onnen voittaa). Se on tosin jo itsessään paradoksi: yrittää – hampaat irvessä – ottaa rennosti (suo siellä, vetelä täällä).  

Tammikuu on ollut aina liian pitkä (sama pää kesät talvet). Nyt sitä katkovat tuttujen ja vieraiden kirjoittamat kirjat ja niiden tuomat tapaamiset: on lukuiltaa, julkistamistilaisuutta, lukupiiriä ja esittelyhetkeä (laiska töitään lukee.) Lukeminen tuo  sydäntalveen valoa ja lisää niitä kaivattuja värejä (oma apu paras apu).

Huomaan toistelevani (harjoitus tekee mestarin) samaa viikosta toiseen, vuodesta toiseen: älä suorita, en suorita, ole suorittamatta. Jospa vain hiljaisesti kirjaisin teesini ylös (puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa).

Hyvää uutta vuotta!

Hallelujah!

Kiemurainen kuorolaulajan taipaleeni on johtanut taas takaisin alkukotiin, Lahden Bach-kuoroon. Händelin Messiasta harjoittelin kuoron kanssa edellisen kerran 90-luvun lopulla. Ja huh, miten paljon! Kun elokuussa kaivoin nuottikirjan pahvilaatikosta ja lauluselasin sen läpi, teos syttyi heti soimaan. Jonkinlainen yhdistetty älyllis-tunteellis-motorinen muisti palautti kaikki monimutkaiset hohotuskuviot aktiivikäyttöön. Ja tietysti harjoitukset auttoivat: kuoronjohtaja Saara Aittakummun kanssa mikään ei ole mahdotonta.

Saimme puurtaa teoksen kasaan nuorten ja taitavien solistien ja Lahden Nuoren Sinfonian opiskelijasoittajien kanssa. Me kuorolaiset emme totisesti ole mitään nuorisoa, mutta kärsivällinen kapellimestari Esa Heikkilä muistutti soittajiaan ja meitä amatöörikuorolaisia amatööri-sanan alkuperästä: sehän tarkoittaa oikeastaan musiikin rakastajaa. Miten armollista! Välillä tuo rakkaus on intohimoista, poskia kuumottavaa, ylikierroksille virittävää ja välillä enemmän sellaista lempeää, vuosikymmenten tasoittamaa uskollista välittämistä. 

Meille kuorolaisille kapellimestarin viittausten seuraaminen on täyttä työtä, ja konserttijännitys tietysti nostaa vaikeuskerrointa. Epätäydellisyys kolmituntisen esityksen kestäessä on sallittua ja todennäköistä. On tietysti aina niitä – sekä esiintyjien että yleisön joukossa – jotka kuulevat esityksestä vain virheet ja puutteet. Itsekin vanhana täydellisyyden tavoittelijana olen joskus kireänä konserttien alla, mutta se häviää, kun hetki koittaa: mikä onni on olla osana soivaa kokonaisuutta! Oikeastaan ei kannattaisi puhua esittämisestä ollenkaan. Konsertissa vain päästetään musiikki ilmoille, annetaan sen soida ja kertoa.

Ison produktion jälkeen tulee aina tyhjyys. Onneksi sen tietää etukäteen. Sitä voi lieventää ensin kuorolaisten keskeisellä jälkipuinnilla, sitten nukkumisella, vähittäisellä palaamisella arkeen. Oranssivalkoinen, kulmistaan käpristynyt nuottikirja odottaa siirtämistä syrjemmälle. En raatsi ihan vielä, vaan taputtelen sitä aina pianon ohi kulkiessani. Toivottavasti ei tarvitse odottaa viittätoista vuotta ennen seuraavaa kertaa.

Lue: kuvassa marraskuu

Luen romaania, jossa kerrotaan ohimennen ristipistotaulusta. Haluan heti ommella sellaisen, vaikken ole koskaan yrittänyt mitään sentapaistakaan. Luen hartaasta kahvinjuonnista ja menen mittaamaan purut suodattimeen.

Ja toisin päin: kahvin kanssa maistan ohransekaista maalaisleipää ja haluan kirjoittaa siitä, sitkeästä kuoresta erityisesti, koska se antaa hampaille juuri sopivan vastuksen. Illalla kuljen pimeän puiston poikki kuoron ja orkesterin yhteisiin harjoituksiin ja kuulen Händelin soivan salin huopaisessa akustiikassa kaikesta huolimatta taivaallisena. Millaisin sanoin siitä voisi kirjoittaa?

En osaa ottaa kännykällä hyviä valokuvia. Puhelimen kamera ei muka ole tarpeeksi hyvä. Ihan varmasti on, minä en vain viitsi opetella ja keskittyä. Katselen kuitenkin mielelläni valokuvia, varsinkin niitä, joissa on jokin yllätys, punainen pilkku harmaan keskellä. Siis ihailen näkijöitä, valokuvaajia.

Verhotangosta roikkuu lapsen muinoin muotoilema paperimassalokki, kolmiulotteinen linnunkuva. Se näyttää lentävän ulos ikkunasta. Ikkunalaudalla työpöydän takana kököttävät varis ja pingviini. Pöytä täyttyy papereista. Ne vaihtuvat, mutta linnut pysyvät. Lintujen muovaajat ovat aikuisia jo, mutta linnut säilyvät sellaisina kuin ne lapsen käsin tehtyinä olivat, lapsen tarinoina.

Marraskuu on lukuhaastekuukausi: vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Vaikka juuri tähän kuukauteen on osunut paksu pino toisenkinlaista luettavaa, kaunosivut tekevät päivästä valoisan. Kun luen, joudun kierteeseen. Teksti on kuva on maku on sana on ilo. Se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.