Tuli luetuksi

Seurailen nyt Verkkomaisterin (ja muutamien muidenkin) jälkiä. Hän listaa omassa blogissaan kirjat, jotka on lukenut, ja esitykset, jotka on nähnyt. Pakko matkia!

Tästä lähin päivitän lukemisluetteloani noin kerran kuussa. Jokaista kirjaa kommentoin enintään yhdellä virkkeellä. Tammikuussa lukemiselle järjestyi harvinaisen paljon aikaa. Pelkäänpä, että vuoden mittaan luettua ei kerry samassa tahdissa.

Chimananda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Huimat historian vaiheet pysähdyttävät, kun ne on verhottu kauniiseen ihmiskertomukseen.

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina. Puistattava tarina ei vaadi monisanaisuutta iskeäkseen suoraan sisuksiin.

Riikka Pulkkinen: Totta. Tietoisesti ja huolellisesti rakennettu tarina, jonka kielestä rohkenen olla eri mieltä kuin enemmistö arvostelijoista.

Paul Auster: Näkymätön. Ilmeinen austermaisuus ei tunnu entisen toistolta, kun juttu on tarpeeksi ovela.

Heikki Saure: Zen ja kirjapainon siirtämisen taito. Otteita J. K. Ihalaisen elämästä. No johan pomppas: lähes uskomattomat elämänvaiheet on kasattu ennakkoluulottomaan muotoon.

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala. Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta. Viisaat miehet onnistuvat keskustelemaan rakentavasti.

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä. Viisaat miehet jatkavat suvaitsevaisuutta edistävää keskusteluaan.

Johanna Matero, Ritva Hapuli, Nina Koskivaara (toim.): Lukupiirikirja. Entisten ja nykyisten lukupiirien kokemukset rikastuttavat meitä täkäläisiä piiriläisiä.

Bernhard Schlink: Lukija. Lukemisesta kertovan kirjan ei tarvitse olla tyhjää haahuilua.

Nyt on pari kirjaa kesken ja paksu pino odottamassa, onneksi.

Keskustanäkyjä

Vesijärvellä tuuli tänään. Sen huomasi, kun hiihti Ruoriniemestä takaisin satamaan päin. Tietysti ennen viimeistä keskustataivalta piti käydä kahvilla. Ihminen on ansainnut kakkukahvit, kun on hiihtänyt kaksi pientä lenkkiä ensimmäisen kerran muutaman vuoden tauon jälkeen. Niin kuin muuan ystäväni viime viikonloppuna oivalsi: jotkut puhuvat hiihtokilometreistä, mutta tällaiselle harvemmin harrastavalle riittää, kun puhuu metreistä. Entinen Suomen Chicago, The Windy City.

Linja-autoasemalta aukeaa näky(mä) järvelle. Tänä talvena Paasikivenaukiolta asti pääsee rannan suuntaan sukset jalassa. Väkeä tulee vastaan sauvojen, koirien ja lastenrattaiden kanssa. Rannan kahvila pursuaa niiskuttavia ja punaposkisia kävijöitä. Vain varttitunnin kävelyn päässä on tori, jota myös kaupunkimme ytimeksi sanotaan, sunnuntaihiljaisena. Lahti, The White City.

Paikalliset keskustanäkijät maalailevat meille kuvia tunnelmallisista kivijalkakaupoista ja luksusravintoloista. Kuka niitä haluaisi vastustaa? Ei tietenkään kukaan eloisaa ja yksilöllisesti palvelevaa kaupunkikeskustaa toivova, ei varsinkaan jos vielä sattuu asumaan ydinkeskustassa. Kivijalkakauppiaan kokemus kertoo vain niin kovin karuin sanoin: hinta ratkaisee. Kuka lahtelainen haluaisi ostaa vaikkapa kirjan, jos se maksaa kivijalkaidyllistä ostettuna kaksi euroa enemmän kuin persoonattomaksi moititussa ketjukaupassa tai suurmarketissa? Suuria asiakasvirtoja ei ikävä kyllä ohjailla design- tai edes söpöyskertoimilla. Lahti, entinen Business City.

Pienen ja suuren on hankala kohdata. Käytännöstä teoriaan on pitkä matka. Näyistä tulee visioita, suunnitelmista strategioita, toimialoista klustereita. Monta monimutkaista ja monitulkintaista sanaa kirjoitetaan peräkkäin. Jotta kaikesta tuosta saisi tolkkua, voi mennä ulos kävelemään ja jäsentämään ajatuksiaan. Ensin voi seistä keskellä toria ja katsoa jokaiseen ilmansuuntaan, ylöskin, koska siellä on taivas. Sitten voi kiivetä kaupungintalon juurelle ja vilkuttaa kirkolle vastapäätä. Tai sitten voi – ilman suksiakin – marssia linja-autoaseman ohi suoraan rantaan ja toivoa, että aurinko ei olisi vielä ehtinyt laskea.

Joka puolella näkyy metsää. Se on tämä meidän Lahti, The Green City. Paitsi että se kirjoitetaan GreenCity. Ja se on kehittämisohjelma eikä mikään kaupunki.

Suomalaisen olemisen sietämätön paino

Iloista uutta vuotta! Lapsellisen tyytyväistä tammikuuta!

Kaiken maailman uuden vuoden lupauksia annetaan, juu, mutta ei nyt tässä, ei.

Jonkinlaista myönteisyyden sanomaa voisi kuitenkin (yrittää) levittää. Kuka osaisi määritellä eron kriittisyyden ja kyynisyyden välillä? Miten vilpittömälle innostukselle ja pyyteettömälle kannustukselle voisi raivata tilaa? Voisiko keskustelu – varsinkin verkossa – olla muutakin kuin sättimistä?

Marmattamiselle löytyy aihetta loputtomiin, siis tosiaan oikeaakin aihetta. Kuka kuuntelee? Kuka jaksaa kuunnella aloittamatta itse omaa marmattamistaan? Huono on se, joka ei pärjää keskinäisessä valituskilpailussa.

Astuin tänään linja-autoon. Siellä istui noin seitsemän ihmistä, jotka kaikki näyttivät joko vihaisilta tai elämäänsä lopen kyllästyneiltä. Ehkä he olivat vain pukeutuneet suomalaisuuden naamioon. Tyhmä on se, joka hymyilee.

Naiivin tammikuun kunniaksi esitän lisää hyvän toivotuksia ja liitän tähän linkin hyvään kirjoitukseen:

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Keskustelun+eriytyvät+maailmat/

Yhtään hymiötä en tähän kyllä kirjoita!

Ruokaa ja kirjoja = joulu

Joulu ei näytä tulevan ilman kirjoja, ei edes entisen kirjakauppiaan kotiin. Vaatii se muutakin: kuusi on noussut olohuoneen nurkkaan ja ajanut kiinanruusun tieltään keittiöön. Nyt on siis kimaltava metsä yhdessä huoneessa ja vihreä viidakko toisessa. Perunalaatikon ja maustekakun aromit sekoittuvat toisiinsa. Kirjat on paketoitu hyvissä ajoin, jotta ne voidaan aattoiltana riipiä papereistaan, niitä voidaan nuuhkia ja selailla, lukea sieltä täältä, ihastella. Niin on ollut aina: lapsena jouluaattoon kuului uuden Mitämissämilloinin tutkiminen. Silloin ensimmäiseksi piti lukea missiuutiset ja elokuvaensi-illat.

Ennen uusien kirjojen kimppuun käymistä voisi yöpöydälle kertyneestä kasasta lukea seuraavan lukupiirikirjan (Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa) ja kiinnostavan lainakirjan (Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina). Ainakin tuo jälkimmäinen takaa varmasti leppoisan joulumielen. Loppuvuodesta kaunokirjojen lukuvauhtini hiipui hiipumistaan, ja viimeksi loppuun saamani kirja oli Alan Drewn Vesipuutarhat, joka hyvästä tarkoituksestaan huolimatta jätti lukijansa vähän väkinäisiin tunnelmiin. Välillä tuntui, että lukemisen ymmärtämisen sijaan oleellista oli rautalangasta vääntämisen ymmärtäminen.

Olen käärinyt yhden kirjapaketin itsellenikin, noin ihan varmuuden vuoksi. Muuten lukukirjat kiertävät huushollissa mukavasti lukijalta toiselle. Uudessa Suomen Kuvalehdessä haastateltu Jarmo Papinniemi sanoo osuvasti: "Suomessa kaikki lukevat saman kirjan. Se on ajattelun velttoutta." Hyvähän se on, jos me kaikki luemme saman hyvän kirjan. Surettaa kuitenkin kaikkien niiden lukematta jäävien hyvien kirjojen puolesta. Niitä on niin paljon.

Joulu tulkoon läpitunkevasti markkinoituine kirjoineen ja varmaan ähkyyn johtavine herkkuineen. Uskon vakaasti, että lukeminen ja syöminen ovat ihmiselle hyväksi.

Rauhallista Joulua!

Kirottu puhelin

Puhelin putosi yöpöydältä huimasta 40 cm:n korkeudesta. Näyttö hajosi. Putoamista voi pitää syynä rikkoutumiseen, mutta ensimmäisellä kerralla tuo älykäs nokialainen sekosi ihan vain omaksi huvikseen. Onhan laite ollut minulla toki jo yli kaksi kuukautta! Ensimmäiseen huoltoon jäi muutamia huonoja Ranskan-matkan kuvia ja enimmäkseen tarpeettomia tekstiviestejä, tällä kertaa puhelin piilottelee noin miljoonaa käyttäjätunnusta ja salasanaa, joilla pääsee kirjautumaan Hyvin Tärkeisiin Paikkoihin. Jos en tarvitsisi noita tietoja, voisin mieluusti viskata vehkeen Vesijärveen, joka ikävä kyllä on tainnut jo päästä jäätymään.

Viimekeväisen läppäririkon yhteydessä luulin oppineeni, että kaikesta mahdollisesta pitää aina olla jossain varmuuskopiot - ja että se koskee jopa puhelinta. Näin joulun tullessa yksi asia sentään lämmittää: joulukorttiosoitteet ovat tallessa! Ei niitä tietenkään ole päivitetty, mutta se on pikkujuttu.

Talviurheilun pyörteissä

Joku sanoo talviurheilu ja tarkoittaa sillä omia hiihto- tai luisteluharrastuksiaan. Saatanpa minäkin käydä pakkasluonnossa kävelemässä, toisinaan sauvojen kanssa. Sukset jäävät kuitenkin kellariin. Kouluvuosien metallinmakuinen ylämäki-alamäki-pakkohiihto saa riittää. (Vaikka onhan siitä kulunut aikaa: viime viikolla Tapanilan nousuja kävellessäni muistelin, miten Innsbruckin olympialaisten aikaan juuri ja juuri ehdin omalta liikuntatunnilta ja kahdeksan kilometrin aamuhiihdolta kuumeisena kotiin – katsomaan miesten viestiä.)

Maailmancup käynnistyy vihdoin maastohiihdon puolellakin. Mäkihypystä ei niin ole väliä, koska tuulimittarit ja pukutemppuilut ovat jo ajat sitten vahvistaneet lajin sattumanvaraisuuden. Mutta hiihto, voi onneton hiihto, voi minkä-meille-silloin-teit-hiihto! Joka talvi komennan itseäni: älä käytä siihen aikaasi, siis älä tuhlaa. Sitten tulee harmaa viikonloppu ja tv tuo ilokseni nuo värikkäissä hiihtoasuissa räkäänsä valuttavat urheilijat ja selostajien kertomat, tuhanteen kertaan kuullut ja siksi niin turvalliset latteudet. Sitä ei voi vastustaa.

Paheista noloin on ampumahiihto. Alkutalvinen viikonloppu vierähtää huomaamatta, kun voi seurata saksalaiskatsojien mölinää tai Siperian perukoiden karvahattumeren vähittäistä muodonmuutosta värikkäiden  toppavaatteiden matoksi. Hutien ja juoksevien minuuttien laskeminen tuo passiiviselle viikonlopun viettäjälle tervetullutta aivoharjoittelua.

Muuten aivojen käyttö sohvakatsomossa on jäänyt surkuteltavan vähälle sen jälkeen, kun kaikenlaiset yleiset, yhtäläiset ja demokraattiset hiihtolähdöt ovat yleistyneet. Kunpa vielä joskus saisin seurata 50 kilometrin hiihtoa, jossa on väliaikalähtö! Nyt on hiihtopohdiskelulle kuitenkin tarjoilla uudenlaista virikettä, kun Ylessä on keksitty jonkinlainen hiihtotietäjäkilpailu, jossa manageroidaan omaa hiihto-, mäkihyppy- ja yhdistetyn joukkuetta 112 osakilpailun verran, vähän samaan malliin kuin jalkapallointoilijat saavat tehdä Valioliigamanageri-pelinsä parissa. Sellaista varsinkaan ei voi vastustaa.

Nokian takana

Taas harjoittelimme laulamista. Swing It! ahkeroi Ismo Alangon ja Hectorin laulujen kimpussa huhtikuista konserttia varten. Jo tässä kuussa, 20. päivä lauantaina, pääsemme laulamaan esimerkkejä muutaman kuoron yhteiskonsertissa.

Ismo Alanko on – ah, ihanaa – ollut viime aikoina esillä monessa yhteydessä. Yle Teema näyttää parhaillaan sarjaa suomalaisesta rockhistoriasta, viime viikolla kanavalta tuli lisäksi Ismo Alangon nuori ja kaunis haastattelu vuodelta 1982. On hauska muistella vanhoja, mutta vähintään yhtä hauska on laulaa, ja laulaa juuri nyt.

Ihmeen ajankohtainen on kymmenen vuotta vanha Nokian takana. Sitä emme pääse vielä esittämään, mutta harjoitteleminenkin ilahduttaa niin paljon, että teki mieli liittää sen sanat tähän. Näin sen on Ismo Alanko kirjoittanut:

Syvällä Hämeen sydämessä, kaukana maailman kauheuksista,

Tampereen tuntumassa, Nokian takana,

pellon laidalla pieni, punainen mökki pellavaverhoineen.

Tuvan nurkassa poika tavaa Uljasta uutta maailmaa

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

Repussa kylän kirjastosta
lainattu kaikki paitsi Päätalot.
Kun korpikuusen alla
poika pänttää ekonomiaa,
mummot päätään puistelee ja supisee:
Poika päätyy nuorena hautaan, kaatuu sydänkohtaukseen.

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

Maailmaan poikaa äiti valmistaa,
mökissä pojasta leipoo johtajaa:
teet miljoonia ja onnen maan,
sua kohta kaikki kumartaa.
Kumisaappaat saavat jäädä porstuaan,
poika lähtee eikä palaa vaikka äiti odottaa.

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

Tonneittain puutavaraa
ja avaraa maisemaa.

Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää.

On niitä muitakin: Paratiisin puu, Rakkaus on ruma sana, Kun rakkaus on rikki, Levottomat jalat. 

Runoa, runoa! Ja saa laulaa.