Kävelemisen taiteesta

Se on Lontoo: säntäilevät koirat puistossa, vanhat sedät pubissa, nuoret pukumiehet Cityssä, haahuilevat turistit Trafalgar Squarella. Sivukaduilla pensaat kukkivat, mustarastas ja punarinta laulavat. On ruuhkaa ja ei ole ruuhkaa. Askeltensa suunnan voi valita. Jos pistäytyy vaikkapa Bromptonin hautausmaan rikkaruohoviidakossa, missä hautakummut kirjaimellisesti työntävät koiranputkea, kohiseva maailma pysyy kaukana. Ja puiden takana häämöttää Stamford Bridgen mahtistadion.

Kävelemisen taidetta voi harjoittaa myös Oxfordissa. Vanhojen collegerakennusten katveessa on viisaan näköinen nuoriso vaeltanut jo vuosisatojen ajan, nyt tosin suuri osa siitä näyttää kaahaavan polkupyörällä. Sivistyksen parista pääsee nopeasti pois: muutama kilometri alavaa jokirantaa lehmihaassa, hanhet veden toisella puolen melskaamassa. Lehmiä tulee polulla vastaan, ihmisiä ei juuri lainkaan. Kanavan sulussa jokivene tekee matkaa. Morse ja Lewis ja me, Trout Innissä me kaikki olemme päässeet huokailemaan lasin äärellä. Ja vieressä kohisee koski.

Joskus neljän päivän matkalle voi osua monenlaisia kohokohtia. Blue is the colour, football is the game. Notting Hillin seutuvilla joka pubissa ei kannateta Chelseata, mutta toinen meistä on sitäkin omistautuneempi fani. Lontoolaisseuroilla on keskinäiset taistelunsa ja varsinkin uskolliset kannattajajoukkonsa, jotka eivät naapuriseuran menestystä halua juhlia. Salaamme järkytyksemme, kun Bayern Munchenin maali otetaan riemuiten vastaan ja Lampardin ja Colen rankkareille buuataan. Draama rakentuu kuitenkin klassisen kaavan mukaan, ja lopussa me turistit pääsemme hihkumaan ilosta.

Vaikkemme olekaan omasta mielestämme perusturisteja, tiemme vie museoon. Charles Dickens on ollut kova jätkä, jaksanut nyhertää söhryllä käsialallaan, muistuttaa sosiaalisista epäkohdista pettämättömällä kertojantaidollaan, vaikka varsinkin jatkokertomusten deadlinet ovat olleet tiukat. Museum of London esittelee Dickensiä tyylikkäässä näyttelyssä kirjailijan 200-vuotisyntymäpäivän kunniaksi. Dokumentintekijä William Raban on yhdistänyt Dickensin tekstin ja tämän päivän yöllisen Lontoon kuvat parikymmenminuuttiseksi, puhuttelevaksi elokuvaksi.

Käveleminen museossa on vaativampaa kuin käveleminen kadulla tai joenrantapolulla. Seisahdukset ja maleksinta kuluttavat mitä lie lonkkaniveliä, kengätkin alkavat hangata. Onneksi on museokahviloita ja museokauppoja, joista saa herkullisia museoleivonnaisia ja puolihömppiä museomatkamuistoja. Museosta pääsee kadulle, kadulla voi astua linja-autoon ja kiivetä yläkertaan. Matka sujuu hitaasti, mutta se ei haittaa, koska nähtävää on joka metrillä.

Ja pubeja on: koristeellisia julkisivuja kukkalaitteineen, sokkeloisia sisätiloja, muistutuksia menneistä kanta-asiakkaista. Lewis ja Tolkien ja me, kyllähän me kaikki nautimme mielellämme lasillisen Oxfordin Eagle and Childissa! Toisaalla, Lontoossa St. Paul'sin liepeillä, tuijotamme pubin valkokankaalla näytettävää triathlonkisaa. Ystävälliset tervehdykset saavat monenlaisia sanamuotoja: Cheers, girls! Ja tytöt poistuvat seuraaviin seikkailuihin iloisin mielin.

Neljä päivää Lontoon seudulla on vähän, mutta vähänkin on hyväksi, aina, ehdottomasti, indeed!